Helena Timonen käytti ensimmäisenä narratiivista terapiaa suomalaisessa vankeinhoidossa. Menetelmä on edullinen ja tehokas, minkä todistaa hänen tuore väitöskirjansa.
Tarinoinnin parantava voima
24.04. 15:01
Kun Helena Timosen väitöstilaisuus alkaa tänään perjantaina Joensuun yliopistossa, yleisön joukossa saattaa istua väkivaltarikollisia.
Tilaisuuteen kutsutuilla miehillä on takanaan raskaita tuomioita tapoista ja murhista. He ovat eläneet vankilassa jopa kymmeniä vuosia.
Timonen ainakin toivoo miesten tulevan paikalle, sillä tohtorin hattu, jonka hän iltapäivällä painaa päähänsä, on heidän ansiotaan.
Heillä on vuosien yhteinen urakka: Timonen on päivätyönsä ohella kirjoittanut väitöskirjaansa, miehet ovat yrittäneet pysyä kaidalla tiellä.
Kaikki alkoi 2000-luvun alun kahvipöytäkeskusteluista Pyhäselän vankilassa.
– Aluksi minua kiinnosti vain penkoa sitä elämäntapaa, jossa väkivalta oli tullut tavaksi ratkaista ongelmia, kertoo Timonen.
Sitten Timonen rupesi nauhoittamaan keskusteluja seitsemän miehen kanssa. Nämä seitsemän vankiloihin kyllästynyttä näkivät keskusteluissa keinon muuttaa elämänsä suuntaa.
He näkivät oikein. Punainen lanka löytyi.
Miehet, jotka luulivat kaaoksensa keskellä vain ajautuneensa väkivaltatilanteisiin, huomasivat olleensa tietoisia toimijoita. Asioita ei sattunutkaan itsestään.
Narratiivisen eli kerronnallisen terapian mukaisesti entisten tarinoiden rinnalle alettiin kertoa tulevaisuuden tarinoita. Niissä tarinoitiin siitä, kuinka välttyä väkivaltatilanteilta uudenlaisen minäkuvan turvin.
Seitsemästä miehestä viisi on yhä siviilissä, yksi on kadonnut ja yksi palannut telkien taakse.
Väkivallan lisäksi heitä yhdistää selittämätön vihan tunne ja jo lapsuudesta viitoitettu tie vankiloihin.
– Jos on 20 vuotta kulkenut yhteen suuntaan, muutos vaatii saman verran vuosia, tietää Timonen.
Hänelle aiheen saama julkisuus on tärkeämpää kuin oppineisuudessa paistattelu.
– Väitöskirja oli vain tapa saada huomiota ryhmälle. Kaikkein syrjäytyneimmät eivät kiinnosta ketään.
– Onhan se jännittävää ja mielenkiintoista, kuvailee Timonen tänään koittavaa hetkeä, jolloin hän saavuttaa korkeimman akateemisen oppiarvon.
Tutkimus on valmis, mutta yhteydenpito miehiin jatkuu. Timosta kiinnostaa heidän selviämisensä.
– Jälkihoitoon tarvittaisiin vertaistukea. Kanssakulkijoita, joilla on kyky sietää katastrofeja. Aina sanotaan, ettei jälkihoitoon ole rahaa, paikkoja, tiloja. Minusta tuntuu, että enemmän puuttuu halua.
.
54-vuotias kasvatustieteen lisensiaatti.
Aloitti nuorisotyöntekijänä, nykyään opettaja.
Työskennellyt 14 vuotta opettajana Pyhäselän vankilassa.
Vuodesta 2006 lehtorina Mikkelin ammattikorkeakoulussa nuoriso- ja kansalaistoiminnan koulutusohjelmassa.
Asuu Kiteellä ja Mikkelissä.
Perheessä puoliso, kaksi aikuista poikaa ja kaksi kissaa.
.
.
Kaisa Parta
