Sielu on sirpaleita, sydän täynnä kaipausta. On vain pohjaton ikävä, kirjoittaa Maire Berg.
31.10.2009 10:48
Kuolemaan ei voi varautua. Se tulee kun on tullakseen, yleensä aina yllättäen. Kuoleman edessä olemme polvillamme, voimattomina, pää surusta kaaoksessa.
Kuolema on käynyt vavisuttavan lähellä Maire Bergin elämää. Niin lähellä ja syvällä, että elämänhallinta oli kadota: tuli tunne kuin olisi itsekin kuollut.
Aika pysähtyi Parikkalan Niukkalassa Mustaojan tilalla tammikuussa 2007.
– Osmo oli kauppareissulla. Hän ei koskaan palannut kotiin, vaan menehtyi autoon sairaskohtaukseen.
Takana oli yhteistä elämää liki neljäkymmentä vuotta ja edessä suunnitelmat eläkepäivien vietosta vastarakennetussa kodissa.
Kun ihmiset ovat toimineet vuosikymmeniä saumattomasti yhdessä ja jakaneet kaikki tunteet ja asiat, miten sen jälkeen voi toimia, kun toista ei enää olekaan? Kun ei ole kysymyksiin vastaajaa, ei tunteiden tai asioiden jakajaa.
Maire Berg alkoi ensin kirjoittaa Osmolle kirjeitä. Sitten hän purki suruaan runoihin. Bergin runokirja Surupuku ilmestyi pyhäinpäivän alla.
Auli Terävä
Lue lisää lauantain Länsi-Savosta.
