Perttu Kivilaakso kuritti selloaan erikoisissa asennoissa.
19.07.2009 20:29
ApocalypticaMikaeli, Martti Talvela -saliLänsi-Savon 120-vuotisjuhlatapahtuma 18.7.2009
Apocalyptica asteli lauantaina Mikaelin odottavan konserttiyleisön eteen Metallican Wherever I May Roam -kappaleen tahdissa. Kappaleen kertosäkeen palanen kuvastaakin koko keikkaa täydellisesti.
Anywhere I roam, where I lay my head is home. Apocalyptica nimittäin veti kappaleen täydellisesti nimiinsä ja oli harvinaisella konserttisalikeikalla kuin kotonaan.
Bändi esitti loppuunmyydylle salille rautaisen settilistan, joka sisälsi oman tuotannon lisäksi niin Metallicaa, Sepulturaa kuin Edvard Griegiäkin. Setti oli monipuolinen, vaihteleva ja tarjosi sekä ryminää että rauhoittumista.
Spottivalojen loisteessa, pimeässä konserttisalissa esitetyt Bittersweet ja Metallican The Unforgiven saivat ihon kananlihalle välittömästi. Sellojen hämmästyttävä harmonia ja soiton kauneus nakuttivat katsojat tiiviisti penkkeihin.
Toisaalta menevämmät rallit, kuten Grace, Last Hope ja Metallica-klassikko Seek & Destroy nostivat konserttiyleisön ylös hakkaamaan käsiä villisti yhteen.
Eicca Toppinen, Paavo Lötjönen ja Perttu Kivilaakso kurittivat kauniita soittimiaan mitä erikoisimmissa asennoissa Mikko Sirénin hakatessa tahtia rummuilla. Apocalyptican musiikin hienous perustuukin osittain juuri ristiriitaan, jossa visuaalisesti kauniista selloista saadaan irti mitä miehekkäämpiä, uskomattomampia ja hevimpiä ääniä ja mörinöitä.
Kaunista soitantaa täydensi Sonata Arctican laulajana tunnettu Tony Kakko, joka pistäytyi lavalla I´m Not Jesus-, Life Burns- ja I Don´t Care -kappaleissa. Kakon ääni sopi hittibiiseihin loistavasti.
Monet ihmettelivät etukäteen, kuinka sellohevi ja konserttisali sopivat yhteen. Apocalyptica osoitti, että täydellisen hyvin. Festivaalikeikoilla yleisömassa tuntuu koostuvan anonyymeistä henkilöistä ja side bändiin särkyy helposti. Konserttisalissa taas koko yleisö on yhtä bändin kanssa, ja huomio kohdistuu läikkyvien kaljatuoppien sijasta jakamattomasti bändin musiikkiin.
Apocalyptica pystyi siihen, mihin musiikki parhaimmillaan pystyy. Pää tuntui puolitoista tuntia kestäneen keikan jälkeen positiivisessa mielessä täysin tyhjältä. Konsertin päätteeksi oli pakko saada kuunnella pelkkää hiljaisuutta.
