Poikkeuksellisen vahva naisnelikko: Lilli Paasikivi (vas) Hilke Andersen (keskellä, Ildiko Raimondi (oik) ja Anu Komsi.
21.09.2009 18:18 | Päivitetty 22.09.2009 15:36
Suomen Kansallisooppera 19. 9. Giuseppe Verdi: Falstaff, ensi-ilta.
Musiikinjohto: Pietro Rizzo Ohjaus, lavastus ja valaistussuunnittelu: Marco Arturo Marelli Puvut: Dagmar Niefind
Giuseppe Verdin koominen ooppera Falstaff on tervetullut lisä Kansallisooperan ohjelmistoon. Verdin lähes 80-vuotiaana säveltämä ooppera pursuaa hyväntuulista energiaa ja sitä näin kaamosta odotellessa todella tarvitaan.
Tällä kertaa Kansallisoopperassa ei ole lähdetty tekemään produktiota alusta saakka itse vaan se on ostettu Wienin valtionoopperasta, jossa se sai kantaesityksensä vuonna 2003. Ohjaaja ja lavastaja Marco Arturo Marelli on tehnyt hyvää työtä sovittaessaan produktiotaan Kansallisoopperan lavalle.
Lavastusta katsellessa ei kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sitä, että kuinka Wienin valtionoopperan lava voi olla pienempi kuin Kansallisoopperassamme: jälleen kerran on turvauduttu lavan kattamiseen vinolla lattialla, joka tosin vaihtuu näppärästi kapakaksi, mutta massiivinen lavaelementti antaa silti ahtaan vaikutelman.
Oopperan värimaailma on puolestaan onnistunut: Falstaffin ja hänen apulaistensa karnevalistiset asut sopivat heille kuin nakutettu ja muutenkin puvustus on sopivan ajatonta ja tyylikästä.
Oopperan laulajat olivat tasapainoinen sekoitus vierailijoita ja omaa väkeä. Roberto de Candia oli rehevä Falstaff niin ulkomuotonsa kuin äänensäkin puolesta. Hannu Forsberg ja Juha Riihimäki Bardolfon ja Pistolan rooleissa olivat sopiva parivaljakko Falstaffin seuralaisiksi. Heidän harteilleen oli lastattu suurin osa oopperan komiikasta, josta he notkeasti selvisivätkin.
Ildikó Raimondi, Anu Komsi, Hilke Andersen ja Lilli Paasikivi muodostivat poikkeuksellisen vahvan naisnelikon rouva Fordin, Nannettan, Quicklyn ja Megin rooleissa. Raimondin ääni soi erinomaisesti ja Hilke Andersenista Kansallisooppera saisi loistavan mezzosopraanon solistikaartiinsa: sekä näytteleminen että laulaminen ovat äärimmäisen luontevaa. Myöskin Tuomas Katajala teki myönteisen vaikutuksen Fentonin roolissa. Kroonisesta tenoripulasta kärsivälle Kansallisoopperalle hän on todella kullanarvoinen.
Pietro Rizzo piti musiikin värikkäässä liikkeessä ja orkesteri soitti hänen johdollaan hyvin, mutta kokonaisuus teki silti jähmeän vaikutelman. Verdin komedia ei saanut oikein missään vaiheessa sitä hyrisevää henkevyyttä käyntiin, mitä se vaatisi. Yksi oireellinen esimerkki tästä oli oopperan päättävä huikea loppufuuga "Tutto nel mondo è burla", Koko maailma on vain pilaa. Oopperan tarinan kannalta oli loogista ottaa tässä kuoro mukaan tanssimaan solistien taustalle, mutta kuulija olisi tarvinnut shampanjaa itsekin, jotta kohtausta olisi pitänyt riehakkaana. Nyt kuoron tekopirteä hyppely tuntui teennäiseltä, puhumattakaan siitä että 30-hengen tömistely sotki tehokkaasti muutenkin monipolvisen musiikin jalkoihinsa.
Falstaffissa on hienot laulajat ja hieno musiikki, eli siinä olisi ainesta parempaankin, kunhan ohjausta hieman hienosäädetään. Musiikkihan ei tästä enää parane.
Jaakko Haapaniemi
