Isä meidän
.. :
Kansankunta keskustelee paitsi maahanmuutosta myös isyydestä. Hallitus miettii, millä keinolla isät saataisiin jäämään kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan.
Tasa-arvoministeri Stefan Wallin (r.) haluaa pilkkoa vanhempainvapaan kolmeen puolen vuoden pätkään. Yksi niistä on kohdistettu äidille, yksi isälle ja yhden voi ottaa kumpi tahansa.
Wallin saa kannatusta ainakin vihreiltä ja kokoomuksen naisilta. Kokoomus puolueena haraa isäkiintiötä vastaan.
Minulta Wallin saa vahvan, omaan kokemukseen pohjaavan puoltolauseen. Jos isät eivät itse ymmärrä jäädä kotiin, pitää heitä siihen kannustaa.
Eivätpä kansanedustajatkaan kyllä ole pahemmin mallia näyttäneet. Ville Niinistö (vihr.) on maan historian ensimmäisenä mieskansanedustajana hiljattain pitänyt neljä kuukautta vanhempainvapaata.
Niinistö oli mukana torstain tv-keskustelussa, joka setvi isien vastuuta kotirintamasta. Korvia piti hieraista, kun muuan nuori vanhempainvapaalla ollut isä purki tuntojaan.
On kuulemma niin, ettei lasten valokuvia ainakaan insinööripiireissä juuri työpöydillä näe. Se on osoitus pehmeydestä, josta työnantaja ei ehkä tykkää.
Missä välissä tämä tämmöiseksi on mennyt? Tuntuu, että maailma on pyörähtänyt väärään suuntaan.
Omat kokemukseni isyydestä alkoivat vuonna 1979, jolloin poikamme Antti syntyi. Olimme hiukan yli kaksikymppisiä, vaimo sairaanhoitaja ja minä opiskelija.
Odotusaika oli jännittävä. Neuvolassa kävimme yhdessä ja kaikki mahdolliset nuoren perheen kommellukset myös turhine pelkoineen käytiin läpi.
Oli itsestään selvää, että osallistun synnytykseen. Vaikka kokemus oli kova myös isälle, olin taas mukana, kun tyttäremme Asta neljä vuotta myöhemmin tuli maailmaan.
Alkukuukaudet äiti hoiti poikaa, mutta pian hoitovastuuta siirtyi enemmän minulle. Vaimo meni töihin, ja itse venytin akateemisen vapauden rajoja lastenhoidon hyväksi.
Urasta voi ja pitääkin olla huolissaan. Siksi on hyvä luoda systeemi, joka heivaa nuoret miehet hetkeksi pois oravanpyörästä.
Nipotus työpaikoilla loppuu, kun kaikki ovat samalla viivalla. Samalla tasa-arvo naisten ja miesten kesken edistyy.
Töissä ehtii huhkia henkihieveriin, vaikka olisi puoli vuotta kotona. Luvassa on rikastuttava kokemus, joka lisää perheiden hyvinvointia ja sopusointua.
En kokenut vuosia sitten enkä koe nyt, että olisin erityisen kunnollinen isä tai kansalainen. Ainakin 30 vuotta sitten kuvittelin, että muutkin tekevät samoin.
Vaikka olin koti-isä, ei pehmeyden tunne painanut haitallisena harteita. Kerran otin tosin permanentin, kun minivogue oli tuohon aikaan muotia.
Kokeilu jäi yhteen kertaan. Ei siksi, että permanentin otossa sinänsä olisi ollut jotakin outoa, vaan siksi, että kuontalo oli ihan hirveän näköinen.
