
30.08.2010 02:10
Männä viikolla kohistiin kovasti siitä, kuinka Jari Sarasvuo oli takavarikoinut ventovieraalta 12-vuotiaalta lapselta tupakat. Perusteena Jarilla oli se, että alle 18-vuotiailla ei ole lain mukaan lupa tupakoida tai pitää hallussaan tupakkatuotteita.
Mielestäni Jari Sarasvuo oli ehdottoman oikeassa viedessään 12-vuotiaalta tupakat. Toivon, että Jari vei ne mahdollisimman suurieleisesti ja äänekkäästi ja keskikokoista hiukan kookkaampana kaverina vielä hiukan uhkaavastikin.
Lisäksi toivon, että hän piti nulkille vielä valistussaarnankin tupakanpolton vaaroista. Ja minä toivon, että tämä Jarin oikeamielisyyden ja lainkuuliaisuuden puuskan kohteeksi osunut varhaisnuori tajusi tilanteen pointin.
Ja se pointti ei tietenkään ollut se, että 12-vuotiaan ei kuulu pitää hallussaan tupakkatuotteita eikä varsinkaan tupakoida. Ei. Tilanteen pointti oli siinä, että pienempiä kiusataan aina, ja se on hyväksi, koska siitä oppii.
Varttuminen, kuten me kaikki toivottavasti muistamme, on hidasta ja hankalaa puuhaa. Koulussa ja kartsalla ollaan lapsena pahnanpohjimmaisia, ja vaikka asema yhteisössä pikku hiljaa paraneekin, aina on yläpuolella joku, joka komentelee.
Siinäkin vaiheessa, kun ihminen alkaa olla teiniuniversumissa vahvoilla, on aikuisten maailma aina valmis kyykyttämään nuoren.
Ja se on hyvä. Sillä tavalla minäkin opin, että Queensberryn markiisin säännöt on laadittu niille, jotka tappelevat harrastuksekseen.
Ja että ne ihmiset, jotka edellyttävät ja aktiivisesti pyrkivät huolehtimaan siitä, että sääntöjä aina, kaikkialla, ja horjumatta noudattavat muutkin kuin he itse, nojaavat itseään maailmaan sen sijaan, että kantaisivat oman painonsa ja kannattelisivat muitakin.
En sano, että kenenkään kannattaisi kessutella, kaikkein vähiten 12-vuotiaiden, mutta väitän, että pahempaa kuin tupakoiva 12-vuotias, on korttelipoliisia leikkivä 40-vuotias.
Totta, nenänsä toisten asioihin tunkevat aikuiset ovat kasvatuksellisesti merkittäviä lapsille ja nuorisolle siinä mielessä, että heidän kauttaan lapset ja nuoret oppivat kyseenalaistamaan senioriteetin tuoman auktoriteetin jo hyvinkin varhain, mutta muuta hyötyä heistä ei olekaan.
Jari Sarasvuo ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on katsonut asiakseen puuttua alaikäisen nuoren asioihin, koska koki, että hänellä aikuisena ei ainoastaan ole siihen oikeus, vaan myös velvollisuus.
Valitettavasti hän ei myöskään ole ainoa ihminen maailmassa, jolta unohtui toimeen ryhtyessään, että suurempi velvollisuus kuin Suomen lakia kohtaan, meillä kaikilla on ihmisen, pienenkin oikeuksia kohtaan.
Pelkään, että tarinan 12-vuotias muistaa pikemminkin kuin tupakoinnin vaaroista ja laittomuudesta saamansa oppitunnin, kokemuksensa kansalaisen fyysisen koskemattomuuden ja yksilönvapauden hauraudesta isojen ja vahvojen ihmisten maailmassa.
Jone Nikula
Kirjoittaja on
helsinkiläinen media-alan monitoimimies.