• Etusivu
• Uutiset
• Kulttuuri ja viihde
• Urheilu
• Talous
• Vapaa-aika
• Mielipiteet
• Terve24
• Sää
• Videot
• Kuvat
• Näköislehti
• Vaalit 2012

Onko opettajuus hukassa?

30.08. 02:09

Aivan äskettäin julkistettiin tutkimus ja saatiin jopa asiantuntijalausunto siitä, että nykyihmiset eivät enää juoksisikaan rahan perässä. Tutkimuksen mukaan nuoret työntekijät pitävät tärkeänä työn mielekkyyttä ja ajan antamista muulle kuin työlle: perheelle, harrastuksille, ystäville.

Mutta miten tuossa muutoksessa on käynyt opettajuudelle ja opetettaville peruskoulun oppilaille, lapsille?

Ehkä noin reilut parikymmentä vuotta sitten opettajainhuoneesta saattoi vielä löytää nutturapäisiä vanhapiikaopettajia, ns. kutsumusopettajia, kuten heitä nuorempien taholta haukuttiin.

Arvatenkin nyt moni kaipaa noita kutsumusopettajia. Heillä oli sentään tärkeimpänä aina lapsi, oppilas ja hänen oppimisensa, minkä eteen he tekivät antaumuksella töitä.

Toki opetusmenetelmät ja opetettavat asiat olivat silloin jonkin verran erilaisia ja nykykatsannon mukaan mahdollisesti vaillinaisia, mutta itse tehtävä työ eikä itse asiassa oppilaatkaan ole siitä miksikään muuttuneet.

Nykyisin saattavat kuitenkin kodin uudet verhot ja olohuoneen sisustaminen olla tärkeämpiä myös opettajalle kuin oppilaan paras, hänen opettamisensa ja huolehtiminen siitä, että hän oppii – siis kaiken kaikkiaan tunnollinen työn tekeminen.

Todennäköisesti opettajuus on siis noilta opettajilta selvästi kateissa. Tärkeintä hänelle ei silloin ole työssä itse työ tai edes kuten asiantuntija sanoi – työn mielekkyys – vaan ihan jotkut muut arvot.

Monet nykyisistä opettajista ovat syntyneet myrskyisillä 60- ja 70-luvuilla, jolloin esimerkiksi sota Neuvostoliittoa vastaan oli omaa syytämme ja uskonto oli huumetta kansalle.

Ei tuo ideologia toki kaikkiin silloin tarttunut, mutta se muovasi kuitenkin voimakkaasti monen kasvavan ihmisen arvomaailmaa ja hänen arvojaan salakavalasti.

Oman maan ja paikkakunnan historian tunteminen on opettajan yksi perustaidoista, samoin esimerkiksi oman uskontonsa perusteellinen tunteminen. Monethan opettavat juuri näitä aineita lapsille koulussa ja siirtävät näin oppimaansa perintöä eteenpäin. Mitä perintöä? Millaisia arvoja?

Milloin opettaja on tutustunut historian viimeisiin tutkimuksiin tai käynyt kirkossa muulloin kuin koululaisjumalanpalveluksessa. Riittääkö tuo niukka perehtyminen ja vuosia sitten saatu hatara opiskelutieto oikeiden arvojen siirtämiseen. Tämä huolestuttaa monia.

Erilaiset viimeaikaiset tutkimukset tukevat sitä samaa käsitystä, mikä näkyy tämän päivän koulussa: onnellisuus ja ilo ovat kadoksissa. Lapset kyllä oppivat, mutta eivät viihdy koulussa. Miksi?

Monesta asiasta on tullut pinnallista, kertakäyttöistä ja luovuuden tappavaa. Asioita tehdään koulussa ja tunnilla, koska pykälät niin sanovat tai jotta voidaan raportoida niistä jollekin poliittiselle, päättävälle elimelle, joka ei sitten edes välttämättä lue noita raportteja.

Puuhastellaan sellaisten asioiden parissa, joissa ei ole ihan oikeasti mitään mieltä ja jotka eivät millään tavalla liity tai kuulu opetukseen ja kouluelämään, kuten esimerkiksi erilaisten liike-elämästä otettujen sopimattomien tuloksellisuusjärjestelmien tai BSC-korttien kanssa.

Parasta osaamista ei oikeasti arvosteta, vaan turhanpuhuminen, kieroilu ja välistäveto sekä röyhkeys ovat kysyttyjä työntekijän tai ainakin esimiehen ominaisuuksia.

Samaan aikaan vallitseva taloudellinen lama moninkertaistaa vaikutuksen, joka näkyy ja tuntuu kouluissakin – tai on näkynyt ja tuntunut jo kauan. Kotien ja huoltajien pahoinvointi lisää tuskaa ja surua pienten lasten keskuudessa ja se vaikuttaa koko kouluun.

Kaikki tämä ajan kuva ja tapahtumat näkyvät ja tuntuvat jollakin tavalla myös opettajien omassa elämässä ja kun nämä kaksi sitten kohtaavat, – siis ”arvoton”, onneton tai masentunut opettaja ja kodin hädästä oireileva oppilas – jälki on kamalaa.

Lasten pitää aikuistua liian varhain ja ottaa vastuuta asioista, jotka ei heille kuulu. Vanhemmuus on arvojen ohessa kadoksissa ja roolit ovat vaihtuneet. Lapset tekevät päätöksiä perheessä avuttomien huoltajien seuratessa sivusta.

Nuoremmilla lapsilla huostaanotot lisääntyvät, vanhemmilla lapsilla muut ongelmat, kun huoltajat kantavat heille viinaa Alkosta ja katumuspillereitä apteekista.

Onneksi kuitenkaan nuorten kuva ei kokonaisuutena ole tuollainen. Suurin osa nykyisistä nuorista voi hyvin, mutta ne, jotka eivät voi hyvin, voivat entistä huonommin ja koululla ei taida olla enää eväitä tuon kasvavan ryhmän auttamiseensa.

Opettajuus pitää nostaa siihen asemaan, mikä sillä pitää olla. Opettajien koulutusta on kehitettävä enemmän tarpeesta käsin. Opettajiksi valittava myös enemmän miehiä – opettajuus ei ole vain tietämistä ja osaamista, se on osa elämää.

Taloudellisten supistuksien on loputtava kouluissa, jäljet pelottavat jo nyt. Koulutus on sitä, mitä maailmalla arvostetaan (vertaa Newsweekin tutkimus), mutta arvostammeko me itse sitä Suomessa?

Vanhemmuutta on tuettava ja heitä on autettava selviytymään omista ja perheen ongelmista. Nuorille on annettava aikaa ja läheisyyttä sekä mahdollisuus turvallisiin aikuisiin.

Hannu Pyykkönen

Kirjoittaja on Mikkelin Päämajakoulun ja Rouhialan koulun rehtori, joka siirtyy eläkkeelle elokuun lopussa. Hän on työskennellyt opetusalalla vuodesta 1973.

TUOREIMMAT UUTISET