Vähemmän viinaa, enemmän rakentavaa puhetta
21.01. 01:08
Kirjoitin pari viikkoa sitten jutun perheväkivallasta.
Sain kiittävää palautetta useilta naisilta ja tulikivenkatkuista muutamalta mieheltä.
Naisten mielestä oli hienoa, että kirjoitin asiasta niin kuin se usein on. Miesten mielestä vääristelin tilastoja ja syyllistin kaikki suomalaiset miehet.
Iloitsin runsaasta palautteesta: jos joku aihe ansaitsee huomiota, niin tämä – ja palautehan kertoo, että juttua on luettu.
Aloin seurata tarkemmin väkivallasta käytävää keskustelua. Se yllätti.
Sellon tapauksen jälkeen niin kansalaiset kuin asiantuntijat pallottelivat sillä, onko Suomi oikeasti väkivaltainen maa vai ei. Toinen kiista kehkeytyi siitä, kumpi oikeastaan lyö ja tappaa useammin, nainen vai mies.
Helsingin Sanomien mielipidesivuilla yksi professori nojautui tutkimuskatsaukseen, jonka mukaan Euroopassa on paljon Suomeakin väkivaltaisempia maita. Suomalaiset eivät siis ole erityisen väkivaltaisia.
Toinen tohtorismies tyrmäsi tulkinnan. Hänen mukaansa ”turvallisessa” Suomessa joku kokee väkivaltaa perheessä joka kuudes minuutti ja 250 naista pahoinpidellään joka päivä.
Yhden kirjoittajan mielestä hallitus ei piittaa lähisuhdeväkivallasta. Oikeusministeri vastasi, että kylläpäs piittaa. On tehty uusia pahoinpitelysäännöksiä parisuhde- ja työpaikkaväkivaltaa varten.
Hoh-hoijaa, mietin minä. Onko tämä väittely olennaista? Onko tämä hallituksen asia?
Minusta olisi olennaisempaa etsiä arkisia ratkaisuja. Eväitä työhön varmaan löytyy, sillä maassa on pilvin pimein viisaita kasvattajia ja psykologeja.
Väkivaltaa pitää ryhtyä vähentämään lapsuudesta lähtien. Koko arvomaailman pitää muuttua.
Ensi alkuun voidaan vähentää viinan juontia ja ryhtyä puhumaan enemmän.
Viinahan on turhake. Siitä ei ole mitään hyötyä, vaan pelkkää haittaa. Puhumisesta taas on pelkkää hyötyä, jos sanoja käyttää rakentamiseen eikä repimiseen.
Monen kodin ilmapiiri paranisi, jos naiset antaisivat kiitosta enemmän kuin moitetta. Miehet tekisivät osansa kotitöistä ja kertoisivat enemmän siitä, miltä tuntuu. Näin kasvettaisiin yhdessä eikä erilleen.
Neuvolassakin voitaisiin kertoa avoimesti perhe-elämän vaikeuksista eikä esittää niin hemmetin täydellistä. Ja jos vaikeuksia ilmenisi, perhe voisi päästä pikapuoliin kasvatus- tai perheneuvojalle.
Avun hakemista – asiassa kuin asiassa – voisi pitää tärkeänä sijoituksena loppuelämään eikä epäonnistumisena.
Mieleen tulee monta muutakin asiaa, mutta tila loppuu. Keksikää itse lisää ja testatkaa.
Hilkka Rantala
hilkka.rantala@lansi-savo
