Tätä levyä kuunnellessa tuli mieleen, että jos jollekin Juice Leskistä täysin tuntemattomalle soittaisi pelkästään hänen albuminsa, olisi tuolle uuskuuntelijalle välittyvä kuva Leskisestä täysin erilainen kuin se, mikä ns. suurella yleisöllä on.

Albumit ja singlet olivat Juice Leskiselle kaksi eri asiaa. Singleille pistettiin tarttuvimmat (usein myös aika kertakäyttöiset) rallit, albumeilleen taiteilija pyrki jo Per Vers-runoilijasta (1974) rakentamaan pitempää kaarta ja tarinaa.

Kahtiajako oli erityisen selvä Juicen uran alkuvuosina. Vasta myöhemmin kepeät singlet kuten Ei elämässä selviä hengissä ja Mussoliini perusdiini alkoivat kelvata myös albumeille.

Keskitysleirin ruokavalio (1976) oli kolmas osa sarjassa, joka esitteli yleisölle ihan toisenlaisen Juicen kuin Marilyn ja Jyrki Boy pari vuotta aiemmin. Ne kaksi edellistä olivat vuonna 1975 ilmestyneet Mikko Alatalon kanssa tehty Juice ja Mikko sekä single Syksyn Sävel myöhemmin samana vuonna.

Noille teoksilla puhui tähteyteen, tähtikulttiin, julkisuuteen, faneihin, naissuhteisiinsa ja musiikkibisnekseen täysin työlääntynyt Juice Leskinen. Keskitysleirin ruokavalio on näistä kaikkein ehjin teos, mutta myös tummasävyisin. Sillä ei leikitellä nokkelilla riimeillä eikä havainnoilla. Ainoa klassikoksi tältä levyltä kohonnut biisi on parhaisiin Juicen rakkauslauluihin kuuluva Luonas kai olla saan, jossa siinäkin on todella pessimistinen ja väsynyt sävy.

Tällä levyllä esiintyy yhtye nimeltä Juice. Leskinen halusi irti tähtikuvioista ja halusi olla vain yksi bändin pojista. Projekti ei onnistunut, koska yleisölle ei missään vaiheessa ollut epäselvää, kuka se keulahahmo oikein olikaan.

Albumi puhuu välillä hyvinkin mutkikkain kielikuvin Juice Leskisen elämästä. Parisuhde pykii, keikkailu ei maistu ja muutenkin meneillään on sakea tähteyteen nousua seurannut krapula. Teksteissä on paljon samaa sysimustaa huumoria kuin Veikko Huovisen satiirisissa kirjoissa. Ei ihme, että kannessa ”Veikko Huovinen saa kiitokset, jos haluaa.”

Keskitysleirin ruokavalio on lunastanut paikkansa kovimpien Juice-fanien suosikkina. Minä en ole albumista koskaan syttynyt. Se on liian kärjekäs, katkera ja välillä roisikin. Sen maailmankuva ja sanoitukselliset piiloviestit eivät helposti aukea muille kuin Juicen elämää läheltä seuranneille (nyttemminhän olemme toki saaneet lukea noiden aikojen taustat monista kirjoista).

Tällä levyllä on hyviä biisejä, mutta kokonaisuus on liian raskas. Yksittäisinä suorituksina esimerkiksi Lady Of Pain ja Keskitysleirin ruokavalio toimivat, mutta mukaan on mahtunut melkein levypuoliskon verran täytettä tyyliin Dance Allergo ja Alfa Romeo & Julia.

Ja on sekin pakko sanoa, ettei Juice-yhtyeestä ollut toteuttamaan Leskisen kaikkia ideoita. Siihen pystyivät vasta Slam ja Grand Slam. Ei tämä huonointa 70-luvun Juicea ole, sellainen on vasta tätä seurannut levy Lahtikaupungin Rullaluistelijat, mutta kankea ja vaikea tämä on. Eikä ole myöskään kestänyt aikaa läheskään yhtä hyvin kuin Juicen myöhempi tuotanto.

Anssi Mehtälä

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu