Lyijykomppania on kuin Motörhead. Ainakin siinä mielessä, että rumpali ja primus motor Moilanen on pitänyt tinkimättömästi kiinni bändinsä linjasta alusta saakka. Tätä uutta albumia voi soittaa ihan huoletta minkä tahansa aikaisemman Lyikkäri-levyn kanssa peräkkäin, eikä muutosta huomaa, oli miehitys kahdella verrokkilevyllä sitten mikä tahansa.

Tämä on kohteliaisuus, ei moite. Jotkut bändit ovat sellaisia, että niiden ei kuulu muuttua. Lyijykomppanialle riittää, että musiikki on tasaisella kompilla jyystävää perinteistä heviä, ilman kitarasooloja tosin. Lakonisen ja raskassoutuisen meiningin kruunaavat Moilasen tekstit, joissa ei Veikko Huovisen vaikutus ole ihan vähäinen.

Uusi levy jakautuu käytännössä kolmeen osaan. Sota, Nälkä ja Rutto ovat kukin kolmen biisin teemallisia kokonaisuuksia. Kuolema jää instrumentaaliseksi loppusoitoksi.

Vaatii jokusen kuuntelukerran, ennen kuin levy hahmottuu omaksi tekeleekseen. Sointi ja poljento kun ovat niin totutunlaiset. Tämänkertaisesta biisinipusta nousevat kestävimmiksi Pirunkalan leuat, erinomainen ironisointi Reipastellaan sekä mässäilyaiheinen Kelttua ja rentaalia (mitähän se tarkoittaa?)

Niin, tämänkaltaisessa Lyijykomppania-miehistössä vaikuttavat basisti-laulajana Petteri Virtanen ja kitaristina Joni Rossi. He hoitavat hommansa eleettömällä varmuudella. Jotenkin jaksan viehättyä edelleen Lyijykomppanian tyynen rauhallisesta asenteesta. Tämä musiikki on olemassa ja siihen sopii tykästyä, jos on tykästyäkseen. Yhtään kompromissia ei taatusti tehdä.

Ja jos nyt joku teini kuuntelee tätä ja ihmettelee, että tämähän kuulostaa kovin samanlaiselta kuin varhainen Trio Niskalaukaus, niin hänelle tiedoksi, että Timo Rautiainen oppi ja hioi tyylinsä juuri Lyijykomppaniassa, jossa vaikutti vuosina 1981 – 83 ja 1990 – 96. Tästä sekin menestystarina alkoi, mutta kuten tuli jo todettua, musiikkityyli ei kuulu kenellekään henkilölle, vaan bändi Lyijykomppanialle.

Anssi Mehtälä

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu