Vuonna 1972 julkaistu Exile On Main Street ei ole Rolling Stonesin hittipitoisin levy. Siltä on noussut klassikoiksi tasan kaksi biisiä. Happy ja Tumbling Dice eivät olleet edes isoja singlehittejä, olivatpahan vain levyn tarttuvimmat raidat.

Siitä huolimatta Exile On Main Street on Rolling Stonesin ylivoimaisesti paras levy. Tupla kiteyttää kaiken sen, mikä Rollareista aikoinaan teki maailman vaarallisimman bändin. Sillä on rokkaavuutta, rosoisuutta, röyhkeyttä ja rappiota oikeana sekoituksena.

Exile On Main Street on merkkiteos myös innoittavuudessaan. Ilman sitä meillä ei olisi New York Dollsia, Aerosmithiä eikä Hanoi Rocksia. Eikä tietysti Guns N´ Rosesiakaan.

Kaikki nuo ja lukemattomat muut vähäisemmät yrittäjät ovat opiskelleet Exile On Main Streetin suttuisesti ja hieman horjahdellen etenevää, hyvin lihallista ja lihaksikasta groovea. Siinä on rockin varsinainen pelikirja, jonka säännöt pätevät edelleen.

Levy on niin yhtenäinen kokonaisuus, että siltä on turha poimia enemmän tai vähemmän hyviä biisejä. Se on albumi, jonka jokainen osa tukee toistaan.

Exile On Main Street levytettiin bändin ollessa veropakolaisina Ranskan Rivieralla. Keith Richardsin vuokraamaan isoon kartanoon kerääntyi moninainen joukko muusikoita, tyttöystäviä, vaimoja, diilereitä, roudareita, avustavia muusikoita ja muita hangaround-jäseniä. Kun käytössä oli jatkuvassa valmiudessa ollut äänityskalusto, sessiot olivat enemmän ja vähemmän käynnissä koko ajan.

Nauhalle tarttui iso satsi maanläheistä ja karheaa rockia, bluesia, gospelia ja rockabillyä. On kuin levy olisi jammailtu kasaan kaikista niistä aineksista, jotka Stoneseja alun perin olivat innoittaneet.

Sävellykset on perinteiseen tapaan merkitty Mick Jaggerin ja Richardsin nimiin, mutta on helppo veikata, että yksi ja toinen muukin vaikutti näihin biiseihin ainakin siinä vaiheessa, kun biisejä sovitettiin ja soitettiin kasaan.

Uusintajulkaisun tuplaversiossa on mukana toinen levyllinen ennenjulkaisemattomia kappaleita. Niistä Loving Cup ja Soul Survivor ovat vaihtoehto-ottoja levyltä tutuista biiseistä ja Good Time Women puolestaan varhainen versio Tumbling Dicesta.

Muut biisit ovat ihan normitasoista Stonesia, joille olisi varmasti löytynyt sijansa miltä tahansa 70-luvun Stones-albumilta. Vähän kaavamaisiksi ne kuitenkin jäävät ja voi ehkä sanoa, että jokaisesta teemasta löytyi silloin aikoinaan inspiroituneempikin biisi, joten nämä jätettiin hyllylle.

Hyllylle ne jäivät ilmeisesti instrumentaaleina, koskapa Brittein saarilta saamamme tiedon mukaan Mick Jagger on tekstittänyt esimerkiksi Pass The Winen, Following The Riverin ja Plundered My Soulin vasta viime aikoina. Niinpä vokaalitkin lienee tehty vasta nelisenkymmentä vuotta alkuperäissessioiden jälkeen. No, lopputulos on ihan ok. Kyllä nämä minulle kelpaavat.

Kansitiedot poikkeavat jonkin verran aikaisemmista versioista. Ennen kansissa annettiin ymmärtää, että Bill Wyman olisi soitellut bassot vain noin puoleen biiseistä. Lopuissa nelikielistä näpelöivät mm. Richards ja Mick Taylor. Tässä uusintapainoksessa Wyman on merkitty basistiksi kaikkiin kappaleisiin, tosin niin, että joissakin kappaleissa muutkin ovat avustaneet.

Mutta ei sillä ole väliä, kuka tässä mitäkin soittaa. Tämä on voimallinen näyttö siitä, mihin rokkibändi pystyy silloin kun rutiinia on niin, että epäoleellisuudet ovat karisseet matkan varrelle, mutta toisaalta nuoruutta ja intoa on vielä sen verran, että kokonaisuudesta saadaan rutkasti enemmän kuin osiensa summa. Vaikka homma tehtäisiin puolipyörryksissä, kartanon kuumassa keittiössä ja vähillä unilla.

Ja jos joku tämän kuultuaan ei vakuutu Charlie Wattsin suuruudesta rock-rumpalina, ei voi kuin valittaa. Kukaan muu ei ole ikinä pystynyt samanlaiseen, taloudellisen elastiseen ja luonnollisen kuuloiseen työskentelyyn.

Anssi Mehtälä

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu