Joe Satrianin levyjä on mukava kuunnella. Hänen tapansa tehdä musiikkia on hyvin maanläheinen; biisit ovat useimmiten kohtuurämäkkää boogieta, hyvin kulkevaa rockia ja perin harvoin hän eksyy monimutkaisiin rytmeihin, loputtomaan vingutukseen, moniosaisiin biisijärkäleisiin ja muuhun tekotaiteelliseen skeidaan, joka tekee esimerkiksi Steve Vain levyistä aivan sietämättömiä.

Asennekin on kohdallaan. Tällä livedvd:llä ei nähdä irvistelevää ja syvästi kokevaa taiteilijaa, joka ulvottaa keppiään luomisen tuskassa, vaan leppoisasti virnistelevä kitaraheeros, joka tekee hommansa helpon näköisesti. Ja helppoahan se onkin kun riittävästi osaa.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut nieleskellä Satrianille antamiani kehuja. Hänen albuminsa ovat nimittäin pitkän päälle alkaneet kuulostaa hälyttävän samanlaisilta. Satrianista on tullut kitaravirtuositeetin Status Quo; hän tietää, mitä yleisö haluaa, eikä halua lähteä kokeilemaan suosionsa rajoja.

Syndroomaa vahvistaa suhteellisen tuore superbändi Chickenfootin levykin. Sekin on hyvin samasta muotista valettu kuin Satrianin soololevyt. Mies kaipaisi jonkinlaista sparraajaa ja sävellyskumppania, miksei myös tuottajaa, joka tekisi biiseistä vähän jännittävämpiä ja monimuotoisempia.

Pariisin live on jo ties kuinka mones Satriani-keikkatallenne. Se nojaa vahvasti hänen viimeisimpään studioalbumiinsa, jolta kuullaan melkein kaikki biisit. Kepitystä ja tilutusta kuuntelee suhteellisen vaivatta, vaikka se tietty samuus alkaa kiusata tässäkin jo puolessa välissä. Vanhat klassikot kuten Mystical Potato Head Groove Thing ja Surfing With The Alien erottuvat edelleen edukseen.

Se ei kuitenkaan ole tämän jutun suurin vika. Dvd:n ohjannut Günther Kutsch tärvelee katselunautinnon totaalisesti käyttämällä mauttomia ja räikeitä värikikkailuja, efektejä ja leikkauksia aivan ylenpalttisesti. Hän on kuin editointipöydän ihmeitä ekaa kertaa kokeileva oppipoika, jolla homma lähtee totaalisesti lapasesta.

Olin saada kaatumataudin tätä dvd:tä katsellessani. Mutta toisaalta, mitä voi odottaa ihmiseltä, jonka nimi on Günther? Vakavasti sanottuna, eikö kitarasankarivideoiden idea pitäisi olla, että siitä voisi katsella kun mestari revittää? Nyt siihen ei ole oikein mahdollisuutta, kun näköhermot kyllästyvät jo parin biisin jälkeen ylivilkkaasta technicolor-saasteesta.

Dvd on parhaimmillaan mainiota kuvitusta, joka tekee tylsästä livelevystä seuraamisen arvoisen. Mutta tämän kuuntelisin mieluummin ilman kuvaa. Sen verran holtittomaksi homma menee. Harvoin törmää näin ärsyttävään visuaaliseen tallenteeseen.

Anssi Mehtälä

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu