Lemin punaiset ovat täällä taas! Punaiset ei kuitenkaan viittaa Stam1na-yhtyeen sijoittumiseen politiikan kartalla, vaan ryhmän kotipaikkakunnan kuuluisaan perunalajikkeeseen. Murjovasta metallista tunnettu bändi harppaa neljännellä albumillaan melko lailla uusiin maisemiin.

Viimeinen Atlantis -albumilla Stam1na esittelee ”aiempaa sivistyneempää lähestymistapaa”, lisää vaikutteita progressiivisesta rockista ja omaa napaa lähellä olevan egometallin sijasta ympäristöstä kiinnostunutta ekometallia.

– Teemana mikäpä muukaan kuin jään sulaminen ja vedenpinnan nousu, Stam1na-pomo Antti Hyyrynen määrittelee uuden albumin tekstiosaston sisällön.

– Ja johan Atlantis nimelläänkin viittaa sivistyneempään lähestymistapaan, Hyyrynen lisää.

Atlantis viittaa muuhunkin. Jos kuulee albumin nimen olevan Viimeinen Atlantis, ja on pakko arvata mitä rockmusiikin genreä moinen levy mahdollisesti edustaa, niin veikkaus kuuluu: progressiivista rockia.

Hyyrynen siirtää vastausvastuun yhtyeen uudelle täysjäsenelle, kosketinsoittaja Emil Lähteenmäelle. Tämä kun on kuulemma progemiehiä.

– Toden totta, Atlantis nimenä viittaa progressiiviseen rockiin. Ja toki tämän levyn myötä kappaleissa olevien osien määrä kasvaa. Myös sovituksia on tehty aiempaa hartaammin, Lähteenmäki pohdiskelee.

Viimeinen Atlantis tuo mieleen sellaisetkin raskaalla kädellä progevaikutteita suoltavat ryhmät kuin Opeth ja Mastodon.

– Hienoa jos näin on. Juuri näille bändeille tässä on kumarreltu moneen kertaan, Hyyrynen sanoo.

Emil Lähteenmäelle myös progressiivisen rockin kulta-ajan eli 1970-luvun suuruudet ovat tuttuja.

– Erikseen voisi mainita Emerson, Lake & Palmerin ja niiden albumin Pictures At An Exhibition. Modest Musorgskin sävellys saa heiltä varsin kunnioittavan kohtelun, kosketinsoittaja kehuu.

– Ja sitten oli se bändi, jossa mies välillä laulaa ja välillä soittaa huilua, Hyyrynen muistelee.

– Se mies on Ian Anderson ja bändi on Jethro Tull, Lähteenmäki tietää.

– Arvostus myös Jethro Tullia kohtaan on minulla varsin korkealla, hän lisää.

Tämän jälkeen kaksikko vielä luettelee sellaisia 1970-luvun nimiä, joita yleensä ei ainakaan suoraan yhdistetä progressiiviseen rockiin: Black Sabbath, Uriah Heep, Deep Purple...

– Pelkäsin pienenä Deep Purplen Burn-albumin kansikuvaa, kun ne kynttiläukot palavat siinä, Hyyrynen myöntää.

Antti Hyyrynen kuvailee uuden albumin tekstikokonaisuutta vähemmän omaan napaan tuijottavaksi kuin oli laita esimerkiksi edellisellä Raja-albumilla.

– Silloin teemoina olivat esimerkiksi, masennus, alkoholi ja itsemurha. Nyt oli tavoitteena katsoa asioita laajemmasta vinkkelistä.

Egometalli siis muuttui ekometalliksi?

– Niin, johan minulta on kyselty, että ”miten aiot muuttaa omia elintapojasi?” Haluan painottaa, ettei tämä levy ole mikään kytkentäkaavio parempaan elämään, Hyyrynen pohdiskelee.

– Toisaalta: jotakuta levyä pidetään hevinä sen takia, että siellä joku kuolee. Mutta kun Viimeinen Atlantis -albumilla kaikki kuolevat, niin eikö se vasta tosi heviä olekin? Antti Hyyrynen kyselee.

STT – Antti Eerola

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu