Mäntyvaltaisissa havumetsissä yleisehkö sahtiseitikki Cortinarius neofurvolaesus on yksi tutkimusohjelman aikana tieteelle uusina kuvatuista seitikkilajeista.
Outoja sieniä tutuissa metsissä
15.09. 10:27
Suomen metsäluonnossa saattaa yhä piileskellä tuhansia tutkimattomia sieniä.
Kun sienitutkijat paneutuivat seitikkeihin Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmassa 2003 – 2007, he löysivät muutamassa vuodessa 150 Suomelle uutta lajia.
Useimmat ”uudet” lajit ovat eläneet Suomessa ikiajat, mutta ne on löydetty vasta nyt.
Ällistyttävintä on, että suurin osa tuntemattomista seitikeistä löytyi tuiki tavallisista havumetsistä. Monet lajeista olivat myös pohjoismaille uusia ja jotkut tieteelle täysin tuntemattomia.
Suomessa tunnetaan nyt 350 seitikkilajia. Ei siinä kaikki: seitikkien todellinen lajimäärä saattaa olla jopa tuplasti suurempi.
– Samalla tavalla monissa muissa sienisuvuissa on paljon enemmän lajeja kuin on uskottu. Vasta nyt sienten valtavaa monimuotoisuutta aletaan todella ymmärtää, sanoo seitikkitutkija Tuula Niskanen Helsingin yliopistosta.
Koko maailmassa sieniä arvioidaan olevan ainakin viisinkertainen lajimäärä vihreisiin kasveihin verrattuna. Sienet kuitenkin tunnetaan paljon kasveja huonommin.
Sienitutkijoita on aina ollut vähemmän kuin eläin- ja kasvitieteilijöitä.
Lajinmääritystä hidastaa sekin, että tutkimus perustuu pääasiassa sienten maanpäällisiin lisääntymiselimiin eli itiöemiin.
Itse sieni saattaa kuitenkin elellä maan uumenissa jopa vuosikymmeniä tekemättä lakin lakkia. Sienten tuntomerkkejä on myös usein vaikeampi tulkita kuin eläinten ja kasvien.
Geenitekniikka on viime vuosina nopeuttanut sienitutkimusta.
Dna-pätkät ovat kuin geneettisiä viivakoodeja, joita vertailemalla eri eliölajit voidaan erottaa toisistaan.
Molekyylibiologisia menetelmiä käytettiin apuna myös uusien seitikkien löytämisessä.
– Menetelmän etuna on, että dna ei ole altis esimerkiksi sääolosuhteille toisin kuin sienen lakin väri ja monet muut tuntomerkit, kertoo Tuula Niskanen.
Silti perinteistä maastossa tapahtuvaa sienitutkimusta tarvitaan yhä.
Maastotutkimuksista saadaan tärkeää vertailutietoa siitä, vastaako morfologian perusteella tehty luokittelu geenitutkimusten perusteella muodostunutta käsitystä sienilajistosta.
– Joskus tulevaisuudessa sieniä voidaan ehkä kartoittaa eristämällä dna:ta suoraan metsämaasta ja tutkimalla, mitä lajeja maaperästä löytyy. Siihen mennee kuitenkin vielä vuosikymmeniä, sanoo Tuula Niskanen.
Myös sienestäjien suosimien sieniryhmien, kuten haperoiden ja tattien, lajirunsaus on viime vuosina osoittautunut luultua suuremmaksi.
Sienikirjailija ja -tutkija Mauri Korhonen on 60-vuotisen uransa aikana kuvannut kolme tieteelle ennestään tuntematonta tattilajia: keltapunikkitatin, lehtopunikkitatin ja harmolehmäntatin.
Parhaillaan hän laatii tieteellistä kuvausta neljännelle uudelle tatille, joka on herkkutattilaji.
Korhonen on antanut uudelle tatille työnimen kangasherkkutatti. Tatti muistuttaa tavallista herkkutattia, mutta on männynjuurisieni.
Eri herkkutattilajien välillä on pysyviä silminnähtäviä ja mikroskooppisia eroja. Kaikki Korhosen kuvaamat tattilajit on vahvistettu myös geenitutkimuksin itsenäisiksi lajeiksi.
Ihminen on utelias olento. Usein sienestäjän harrastus laajenee vähitellen ruokasienistä muidenkin sienten tarkkailuun ja valokuvaamiseen.
Tavallinen sienestäjäkin voi tehdä tieteellisen löydön. Mauri Korhonenkin on saanut innokkailta harrastajilta arvokkaita havaintoja. Tutkijan omakaan sieni-innostus ei ole hiipunut.
81-vuotias Korhonen on ollut eläkkeellä 18 vuotta. Silti hänet tavoittaa yhä työhuoneestaan Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseosta tutkimasta, kirjoittamasta ja hoitamasta Suomen sieniseuran asioita.
Paitsi silloin, kun hän on sienimetsässä tai luennoimassa sienistä.
– Tutkimustyö on pahasti kesken enkä malta lopettaa työntekoa. Täytyy myöntää, että ammatti on erittäin mieleinen, Korhonen kertoo.
Sienikirjoja ei tarvitse kirjoittaa uusiksi uuden tatin takia. Kaikki Suomen herkkutatit ovat hienoja ruokasieniä. Eri herkkutattilajeilla on myös tunnistamisen kannalta riittävästi yhteisiä tuntomerkkejä.
Edelleen turvallinen tapa sienestää on opetella ensin muutaman hyvän ruokasienen tuntomerkit ja poimia niitä vasta sitten.
Sienestäjien ei pidä menettää yöuniaan satojen seitikkienkään tähden. Suippumyrkkyseitikin veroista myrkkysientä ei ole häkellyttävän lajirunsauden joukosta löytynyt.
Uutta tietoa sienistä ja niiden elintavoista voidaan hyödyntää esimerkiksi luonnonsuojelualueiden suunnittelussa ja metsänhoidossa.
Suomalaisilla on paljon hyviä syitä kiinnostua sienistä. Pohjolassa ei humisisi lainkaan metsiä ilman sienijuuria, joiden avulla puut saavat maaperästä paremmin ravinteita.
Tiedetään esimerkiksi, että metsän typpilannoitus heikentää seitikkien itiöemien tuotantoa. Parhaimmillaan jopa 60 prosenttia elintärkeistä metsän juurisienistä on seitikkejä.
Sienitutkimus saa miettimään, miten vähän luonnosta oikeastaan tiedetäänkään. On hätkähdyttävää, että tavallisissa havumetsissä elelee jopa satoja tuntemattomia suursieniä.
Miten paljon tuntematonta elämää onkaan vaikka mikrosienissä, jäkälissä, hyönteisissä, hämähäkeissä ja ripsiäisissä?
Pienillä maan matosilla saattaa olla luonnossa arvaamattoman tärkeitä tehtäviä.
Soile Laukkanen
Keskustelua aiheesta:
