Torstai, 22. kesäkuu 2017
Paula, Pauliina

Mikkelin Möyhentäjä: Kaupungin syke

17.06.201710:00
3
  • Anssi Mehtälä

Anssi Mehtälä
@lansi-savo.fi
Pitkä paussi brittivisiiteissä oli painanut unhoon yhden hyvän syyn rakastaa Lontoota. Minulle se on yhtä oleellinen osa Lontoon magiaa kuin joillekin linnat ja palatsit, kuninkaalliset ja jalkapallo, teatterit ja konserttiareenat sekä puistot ja Thames-joki.
Pidän Lontoon melodioista ja tahdeista. Koko valtava kaupunki soi ja sykkii monenlaisissa rytmeissä. Lontoo on musiikkia. Tunnelmaan pääsee jo kun bongaa metrokartasta Hammersmithin, Baker Streetin ja Waterloon (ei liity Abbaan mitenkään) kaltaisia asemia.
Musiikkia tulee joka puolelta myös ihan ilmaiseksi. Eikä vahingossakaan kuule Yötä tai Popedaa!

Oxford Streetillä on pakko pysähtyä matkamuistomyymälään, koska sieltä ryöppyää kadulle New Orderin Blue Monday. Volyymilla, jota moni meikädisko kadehtisi.
Metron portaissa sokea nainen laulaa kauniita oopperasäveliä säestyksenään junien kolkkeesta ja huminasta sekä kiireisistä askelista kerrostuva komppi.
Thamesin rannalla nuori mies esittää tyylikkäästi Beatlesin While My Guitar Gently Weepsin.  Muutaman sadan metrin päässä vanha mies tärvelee saman bändin Birthdayta muovisella halpissyntikalla ja vähintäänkin maanläheisellä äänellä. Mutta yrityksen vilpittömyys ja hyvä henki hymyilyttävät.

Oxford Circusin ytimessä voi ihastella lyömäsoittajaa. Hän esittää hurmoshenkisen soolon setillä, joka koostuu ämpäreistä, pannuista ja muista hyötyvälineistä. Lähtee kuin Mike Portnoylla.
Kensingtonin tyylikkäällä kadulla yhyttää steel-rumpalin, joka kilkuttelee pannuillaan kansainvälisiä viihdeklassikoita. Niitä tulee vastaan myös alikulkutunneleissa saksofonilla soitettuina ja metrotunneleissa viululla tulkittuna.
Metrossa ohitamme myös rastatukkaisen nuoren miehen. Hän hakkaa valkoisesta Stratocasteristaan imuisaa reggae-komppia ja laulaa päälle murteella, jota ei ole hienostokoulusta peräisin. Mind the gap.
Tyylejä on monia, mutta niitä yhdistää soittotaito ja kunnioitus esitettävää musiikkia kohtaan. Meidän kaduiltamme tuttuja haitarin pahoinpitelijöitä ei tule viikossa vastaan yhtään.

Oma lukunsa ovat kaupat. Rokkisälää myyvässä kaupassa soi Led Zeppelinin Dazed And Confused liveversiona, joka ei taatusti ole miltään viralliselta julkaisulta tuttu.
Beatles-kaupassa kuuluu arvatkaa nyt mikä. Kaupungin ainoassa jäljellä olevassa isossa levykaupassa, His Masters Voicessa rämisee perinteitä kunnioittavasti alkuperäinen brittipunk. Kovaa, räkäisesti kätkättävänä. Eletäänhän nyt myös legendaarisen punkvuoden 1977 muisteloaikaa.
Vaatekaupoissakin (joissa sattuneesta syystä tulin viettäneeksi yllättävän paljon aikaa) viihtyy, koska niissä soi kaupungin letkein ja streetein funk. Uusi ja vanha; yhdessä puodissa ihastelin biisiä ja mietin että onko tämä nyt Bruno Mars tai joku muu uusvanhan r & b:n lipunkantaja. Kunnes hokasin että sehän on Mark Morrisonin lyömätön Return Of The Mack! 21 vuoden takaa! 

Sama koskee baareja ja ravintoloita. Niissä musiikki tosin usein tuppaa jäämään toisen perus-englantilaisen ilmiön alle. Pubeissa kaikuu jatkuvasti kovaääninen nauru. Se jää mieleen pelkästään siksi, ettei meikäläisissä ravintoloissa vastaavaa positiivista möykkää kuule kuin korkeintaan vähän ennen valomerkkiä. Miksiköhän?
Sohosta satunnaisotannalla löytynyt kiinalaisravintola tosin tarjoili reissun pahimman musiikillisen tyylirikon soittamalla ärsyttämättömyydessään erittäin ärsyttävää saksofoni-jazz-muzakia. Ei ihan natsannut kun tyylikäs sisustus loi hyvää tunnelmaa ja napakasti maustetut nuudelit sulivat suussa.

Lontoon syke rakentuu miljoonista ihmisistä. Se on mahdollista vain paikoissa, joissa kulttuurit, kansat ja tyylit kohtaavat ja luovat uutta. Ja joissa arvostetaan esittävää, elävää taidetta ja kulttuuria. Ajatus tuppasi jostakin syystä puskemaan pintaan tavallistakin tomerammin juuri nyt.

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Luetuimmat

Tuoreimmat uutiset

Lue päivän lehti

Tee tilaus tästä