26.01. klo 18:33
Kalevi Moilanen
Särkelä itte on epätasainen näytelmä ainakin Kuopion kaupunginteatterissa. Särkelä itte eli Tapani Korhonen on mainio sekä Ilmari Turjan luomana tyyppinä että Korhosen roolisuorituksena. Mutta muuten monessa kohtaa raavin päätäni eräistä henkilöhahmoista. Onko niin, että Turja on kirjoittanut hahmot ohueksi, vai ovatko näyttelijäsuoritukset Hannele Rubinsteinin ohjauksessa niin pinnallisesti tehtyjä?
Lähtökohtana on sota-ajan kevyeksi komediaksi kirjoitettu tilausnäytelmä. Jo sellaisena se on hieman ajastaan jälkeen jäänyt kun näytelmää ei oltu mitenkään modernisoitu, vaan 30-luvun arvomaailma ja miljöö olivat sellaisinaan säilytetty. Toki johtaja Julius Särkelän kaltaisia tyyppejä tapaa edelleenkin, minä itte tiedän ja osaan, joten muut hiljaa ja totelkaa...
Tapani Korhonen osaa sen roolin, ja onnistui mainiosti tässä kiertokoulupohjalta tiilitehtaan patruunaksi edenneen nousukkaan muotokuvassa. Varsinkin juhlapuhekohtaus on loistava.
Mutta esimerkiksi Tarmo Valkonen toisessa keskusroolissa, vanha isäntä Herojana ei onnistu. Ei pelkkä pitkä parta luo kuvaa vanhuksesta, kun äänenkäyttö ja liikkuminen ovat aivan nuoren miehen. Se, että Vanhan Fallstenin rooliin on saatu eläkkeellä oleva Arvo Hämäläinen on hienoa. Olisiko ollut mahdotonta löytää joku toinen eläkeläispappa Herojaksi? Sama ikäongelma on Ilkka Pentin Maaherra-roolissa. Pentti on yksinkertaisesti liian nuori.
Margit Granqvistin roolihahmo on yhden kohtauksen tyhjä hahmo. Se on ilmeisesti kirjoitettu aivan ylinaurettavaksi ja Seija Pitkänen tekee siitä ylinäytellyn koomisen henkilön. Näytelmä ei olisi kärsinyt, vaikka roolin olisi jättänyt pois. Sari Happonen on tehnyt parempiakin rooleja kuin nyt rouva Emmi Särkelänä. Lotta Huitti ja Markus Petsalo tekevät siistit mutta rutiininomaiset roolit nuorina rakastavaisina. Samoin palvelija Fiinan osa on ilmeisesti vasemmalla kädellä kirjoitettu, vaikka Fiina usein lavalla onkin.
Niinpä näytelmän kakkososan saa Pekka Kekäläisen sujuvasti esittämä kunnanlääkäri Antti Kosonen. Hän osaa soitella Särkelän sielun kieliä mennen tullen ja pyörittää koko juttua eteenpäin.
Missään nimessä en tarkoita, että kuopiolaisten Särkelä itte olisi huono. Mutta kun olen jo tottunut kuopiolaisten yleensä korkeaan tasoon, niin aina siihen huippuun ei näemmä päästä, ja sen noteerasimme Vaimon kanssa viime perjantai-iltana jotenkin lievänä pettymyksenä.
Jaa niin, Ulla Kotimaan lavastus oli jopa ylikomea valtavine kristallikruunuineen ja pylväineen.
Kale kirjoittaa raveista, hevosista ja elämästä.