01.02. klo 19:40
Kalevi Moilanen
Hevosista kirjoittavan toimittajan kuuluu ilman muuta nähdä näytelmä Suomen hevonen. Kun se aikoinaan jäi Mikkelissä väliin, niin onneksi saatiin liput Työväen Näyttämöpäiville Jyväskylän Huoneteatterin esitykseen.
Jos hevoskieltä käyttäisin, niin sanoisin, että Hylätty liioista laukoista.
Eli jyväskyläläisillä oli aivan hillitön kiire. Sirkku Peltolan tekstissä on paljon asiaa siitä, mitä maaseudulle EU-kaudella kuuluu. Tarkemmin siinä vastataan miksi maaseutu tyhjenee, tilat vähenevät.
Asian perille menoa vaan hirmuisen vauhdikas puheripuli ja muutamissa kohtauksissa aivan kaamea ylinäytteleminen häiritsivät pahemman kerran. Epäselvä artikulaatio ei parane volyymia nostamalla.
En tiedä eikö Huoneteatterilla ole vanhoja naisnäyttelijöitä, kun Ailin Äiteeksi oli pantu mies. Ratkaisu ei luonut ainakaan lisää uskottavuutta vaikka Esa Valkila ei huono mummo ollutkaan. Ja kun kouluikäisiä tyttöjä näyttelevät kaksi yli-ikäistä naisimmeistä, niin Blääh!
Sopivat tytöt olisi saanut sunnuntaina näkemästämme Hämeenlinnan Miniteatterin näytelmästä Saari kaukana täältä. Siinä näet oli vain yksi aikuinen näyttelijä. Jennifer Siekkinen ja Sanni Kastinen olivat todella mainio sisaruskaksikko.
Laura Ruohosen kirjoittama näytelmä on synkkä kuvaus nykymaailmassa kasvamisesta kun pitäisi selvitä ilman vanhempia. Se oli ankea kurkistus nykynuoruuteen tai lapseuteen.
Näytelmän vaikuttavuuden huomaa monesti siitä, kuinka jännittynyt itse on. Nyt huomasin tavallaan jännittäväni koko ajan. En tarkoita suinkaan nuorten näyttelijöiden epäonnistumista tai tapahtumien kulkua, vaan se oli kai esityksen aiheuttamaa sähköisyyttä. Sellaista teatterin pitää ollakin.
Kun sitten menin iltapäivällä raveihin, huomasin, että rutiinipullaahan se kilvanajo oli verrattuna Hämeenlinnan Miniteatterin esitykseen.
Kale kirjoittaa raveista, hevosista ja elämästä.