30.10. klo 14:57
Kalevi Moilanen
Tuli käytyä taas teatterissa. Kuopion kaupunginteatteri on yleensä jättänyt hyvän maun suuhun, mutta nyt tuli pettymys.
Sirpa Kähkösen Lakanasiivet sijoittuu Kuopioon yhtenä päivänä heinäkuun alussa 1941.
Jos yhden lauantai-iltapäiväisen esityksen perusteella arvioisi, niin muuta kansaa vetävää siinä ei ollutkaan. Eli jos tapahtumapaikka olisi vaikka Tampere, näytelmä tuskin olisi siirtynyt syyskaudelle. Ensi-iltahan oli jo tammikuun lopussa.
Eli näytelmä on hyvin hajanainen, kohtauksia tuntuu olevan tuhat ja lavasteet vaihtuivat niin tiheään, että ensimmäistä kertaa näin näyttämöhenkilökunnankin tulevan keräämään loppuaplodit. Aiheestakin.
No kun näytelmässä on yli 20 roolihahmoa, on myös selvää, että kaikille 21 näyttelijälle pitää olla jonkinmoinen rooli. Niinpä oikein kukaan ei nouse esille ehdottomaksi päähenkilöksi, ei edes Mizzi, jonkinlainen kabareelaulaja-tanssija.
Eli dramaturgi Ritva Holmbergin olisi pitänyt karsia kohtauksia, yhdistää ja tiivistää niitä.
En oikein tiedä millaisia alkuvuoden esitykset olivat, mutta nyt näytelmään ei saatu minkäänlaista lentoa. Toki Virpi Rautsiala sopii hienosti Mizzin rooliin ja Seija Pitkänen oli totutun hyvä jos kohta Hilda Tuomen rooli oli vähän verevämpi. Samoin Katri-Maria Peltolassa oli vähän elämää.
Mutta mikä vaivasi esimerkiksi Markku Söderströmiä? Missä oli Kauppamatkustajan kuolemassa nähty loistava intohimo, veto, paneutuminen? Sama päti moneen muuhunkin, muista näytelmistä hyväksi tietämääni näyttelijään.
Nyt melkeinpä parhaat roolit tekivät lapset, Katja Tervo ja Markus Petsalo. Mutta mutta: Kähkönen on kirjoittanut heidät aivan liian pikkuvanhoiksi 7- ja 9-vuotiaiksi. Puheet olisivat sopineet paremmin 13-15-vuotiaille ottaen huomioon, että 1941 lapset saivat olla lapsia, ei nuoria aikuisia.
Voi tietysti olla, että tämä ei ole Lasse Lindemanin parhaita ohjauksia?
Lähes täysi salikin taisi huomata heikkoudet, koska edes hajanaisia väliaplodeja oli vain muutama, eikä loppuaplodeja voi innokkuudesta syyttää. Kohteliaisuudesta annoimme mekin.
Omat sanansa ansaitsee käsiohjelman henkilöluettelo. Nyt osasta on etunimi, osasta sukunimi, osasta molemmat ja näytelmän lapsista myös ikä. Näytelmän seuraamista olisi helpottanut jos kunkin hahmon kohdalla olisi ollut ammatti tai luonnehdinta mikä mies tämä on.
Nyt tietysti näyttelijöiden tunteminen auttoi tunnistamaan pääosan rooleista, mutta pitkään mietin kuka tai mikä on Koitto Laaksonen kun en Tarmo Valkosta tunnistanut.
Kale kirjoittaa raveista, hevosista ja elämästä.