17.12. klo 10:04
Kalevi Moilanen
Tuli tuossa taas käytyä Helsingissä, taidetta katsomassa. Siis kolme isoa taidenäyttelyä kävimme kahtena päivänä. Täytyypä sanoa, että Vaimon kanssa kovasti puhuimme näkemästämme. Vaimon päämäärä oli Picasso-näyttely Ateneumissa. Sinne piti päästä jo keväällä, kun ensimmäinen tieto tuli.
Meikäläistä kiinnosti venäläisen akateemisen salonkitaiteen näyttely Tennispalatsin Taidemuseossa. Ja kun matkaa suunnittelimme, tuli tietoon vielä Finlandia 200 Helsingin kaupungin Taidemuseossa Meilahdessa. Sinne oli koottu suomalaisia muotokuvia 200 vuoden ajalta. No sinne myös, tuumin.
Tässä iässä alkaa olla tärkeää noudattaa parempia elintapoja. Ruotsalaisen Konlaanin väitöskirja osoittaa kiistattomasti, että ne kansalaiset, jotka käyvät säännöllisesti vaikkapa museoissa, konserteissa, teatterissa tai elokuvissa, elävät keskimäärin pitkäikäisemmiksi ja voivat paremmin kuin kulttuuria harrastamattomat.
Tutkimus todisti myös, että kun kulttuuria harrastamattomat alkoivat harrastaa sitä, heidän terveytensä koheni, ja päinvastoin kulttuuriharrastusten lopettaminen merkitsi samalla sitä, että tutkittavien terveydentila alkoi heiketä.
Penkkiurheilu tai kirkossa käynti tai koulutus eivät puolestaan juurikaan vaikuttaneet koettuun terveydentilaan.
Konlaanin yksi keskeinen johtopäätös on, että kulttuuriharrastukset ovat samalla erinomaista ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa, joka tulee kunnille kaiken lisäksi huomattavaksi halvemmaksi.
Eiköhän sama tepsi Suomessakin. Ainakin Markku T. Hyyppä on todennut samaa.
Pablo Picasson oikea täydellinen nimi on niin pitkä, että se ei mahdu parillekaan riville. Yhtä pitkältä tuntui jono koleassa alkutalven säässä. Olimme paikalla kello 11.02 eli kaksi minuuttia näyttelyn ovien avautumisen jälkeen. Jouduimme korttelin päähän. Jono kyllä eteni niin hyvin, että jo puolen tunnin kuluttua olimme ensimmäisessä salissa. Toki jonotimme vielä lippujonossa ja narikkajonossa sitä ennen.
Kun näyttely oli avautunut jo 18.9., niin ihmettelin mistä tätä taiteesta kiinnostunutta väkeä vielä riittää. Jono näet jatkui vielä kun poistuimme uupuneina parisen tuntia myöhemmin. 200.000 kävijää on jo kohtalainen prosentti suomalaisita!
Vaan kyllähän se myöhemmin ilmeni, että ei väki ehkä Picasson taiteesta ole niin kiinnostunut kuin nimestä. Picasso vaikutti taidemaailmassa liki 80 vuotta ja teki sinä aikana noin 50.000 teosta. Eipä siis ihme, jos noita töitä riittää moneen museoon ja kiertäviin näyttelyihin. Tämä on suurimmasta, Pariisissa nyt laajennettavana olevasta museosta. Suomessakin on muuten vajaa parisataa aitoa Picassoa, grafiikkaa lähinnä.
No pidinkö?
Oikeastaan en. Picasso muutti, tai oikeammin kehitti tyyliään moneen kertaan. Hän maalasi, teki grafiikkaa ja veistoksia ja ennen kaikkea piirsi. Tästä kaikesta seuraa tietynlainen sekavuus.
En sano, etteikö Picasso hallinnut eri tyylejä. En vain kaikesta vääntelystä ihmeesti innostunut.
Myymälässäkin piti käydä. En olisi ikinä uskonut kuinka monta teosta Picassosta on tehty ja eri näkökulmista. Jos ei valtavaa näyttelyteosta eikä muitakaan kirjoja osta, niin sijoittakaa edes kolme euroa näyttelyesitteeseen.
Näyttely on avoinna 6.1.2010 saakka, joten pitäkää kiirettä. Kyllä yleissivistykseen kuuluu tuntea Picasson taidetta. Ilmeisesti melkoinen osa niistä jonottajista ajatteli samalla tapaa.
No sitten Tennispalatsiin. Se ei suoraan sanottuna ole mikään varsinainen taidemuseo, vaan nuorison kokoontumispaikka ja elokuvateatterikasautuma. Mutta löysimme lopulta oikean paikan ja yhteislipuilla sisään.
Tretjakovin Galleriasta koottu näyttely esittelee venäläistä lähinnä 1800-luvun akateemista salonkitaidetta otsikolla Kauneuden pauloissa.
Jos Picassoa tungeksi väki katsomaan, tänne ei ollut jonosta tietoakaan. Syynä oli varmaan se, että oikeastaan yhdenkään näyttelyn 83 taitelijan nimi ei ole tunnettu tavallisen kansan parissa. Sääli. Näyttelyn taitelijat olivat niin häikäisevän taitavia, että luulisi moisen taituruuden ja luonnonmukaisuuden purevan nimenomaan tavalliseen rahvaaseen, jonka koteja koristavat nämä Taistelevien metsojen kopiot (näimme muuten alkuperäisen Ateneumissa).
Siinä missä Picasso ei vaivautunut juuri valoa käyttämään, nämä suorastaan herkuttelivat valojen ja varjojen vaihtelulla. Fjodor Bronnikovin "Pythagoralaisten hymni nousevalle auringolle" oli esimerkki tällaisesta, samoin Kreikkaan sijoitettu Genrih Semiradskin "Nopanheittoa". Tai katsokaapa Vereshagen Vasili Vasiljevitshin maalausta Taj Mahalista. Painokuvat eivät tee oikeutta loistavan teoksen väreille eikä yksityiskohtia erotu. Mutta kaveri oli uskomattoman taitava! Ja kärsivällinen.
Tätä akateemista taidemaalausta on myöhemmin halveksittu ja väheksytty, mutta tavallaan tuolloin saavutettiin teknisesti niin korkea taso, että siihen harva nykytaiteilija pystyy. Olkoonkin, että nämä salonkitaiteilijat maalasivat kaunistellusti. Se vaan oli aikakauden tapa.
Tämä näyttely alkoi 21.10. ja on esillä 14.3.2010 saakka. Suosittelen. Sen jälkeen ei ihan jokaista tuhertelijaa viitsi pitää osaavana taiteilijana.
Se kolmas näyttely oli sitten tavallaan näiden kahden muun välimuoto. Oli perinteistä tarkkaa muotokuvamaalausta ja modernia suttausta.
Täällä oli väkeä vielä vähemmän, vaikka tungosta Tamminiementien alueella riitti. Ei väki toki Tamminiemeen tungeksinut senkään vertaa kuin Meilahden Taidemuseoon. Ei, bussilinja 24:n päätepysäkin vieressä on Seurasaari ja siellä oli helsinkiläisten lapsiperheiden Joulupolku.
No me menimme ensiksi museoon. Näyttelyssä yritetään katsoa taiteilijoiden silmin millaisia me suomalaiset olemme. Esillä on noin 120 teosta ja 80 taiteilijaa. On akateemista muotokuvaa suurmiehistä, moderneja muotokuvamaalauksia ja patsaita, myös valokuvia tavallisista kadunkulkijoista ja pop-muusikoista, ja jopa eräs installaatio, jossa perheen kuvaamisessa ei ole vaivaa säästelty, eikä saksia ja 7 päivää -lehteä.
Tavallaan pidin tästä näyttelystä eniten. Oli kiinnostavaa nähdä oikeana monia niistä teoksista, joita kouluaikana oli oppikirjojen lopussa väripainokuvina: vaikkapa Schjerfbeckin pelkistetty omakuva tai Edelfeltin tekemä Aino Ackten muotokuva.
Noh, näyttelyn modernimmassa päässä on teoksia, joista ei olisi niin väliä, esimerkkinä pari valtavaa Johanneskastajamaista "omakuvaa". Toisaalta näyttelyn intensiteetti taisi syntyä juuri tästä vastakkaisuudesta.
Erityismaininnan ansaitsee näyttelyn henkilökunta lipunmyynnistä alkaen. Kun väkeä ei ollut paljon, he ehtivät keskustella asiakkaiden kanssa.
Sitten meitä lapsetti sen verran, että menimme sinne Joulupolulle syömään pipareita ja laulamaan joululauluja.
Kale kirjoittaa raveista, hevosista ja elämästä.