08.02. klo 10:10
Pertti Martiskainen
”Tililläni on nostettavissa 5 euroa ja 25 senttiä, eli toisin sanoen nostettavissa ei ole senttiäkään. Minä huokaisen syvään ja kävelen sisälle kauppaan. Lasken lompsasta rahat ja kaivan käsilaukun sivutaskusta vielä viisikymmensenttisen. Rahoilla, jotka vaivattomasti sopivat kouran pohjalle, pitäisi ruokkia nelihenkinen perhe.”
Muuan köyhien kirjoituskilpailuun osallistunut äiti haki ruokaa kaupan roskiksesta parin vuoden ajan. Tuttava tiesi, että heillä on ”jääkaapissa vain valot ja leivän päälle ylähuulta”. Hän kertoi, milloin päiväyksiltään vanhentuneet tuotteet poistettiin. Roskiksella oli muitakin.
Anna-Maria Isola huomauttaa artikkelissaan, että lapsiperheet ovat ryhmänä kyllä hivenen menettäneet asemiaan tulonjaossa. Mutta se johtuu tuloerojen kasvusta lapsiperheiden VÄLILLÄ.
Se tarkoittaa sitä, että kaikkinainen eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee kasvamaan koko väestössä entistä kiivaampaan tahtiin. Vanhemmat tiedostavat köyhyyden periytymisen ja ovat syvästi huolissaan lastensa kohtalosta. Köyhyys aiheuttaa myös eristäytymistä ja häpeää.
Aivan tuore Tilastokeskuksen raportti kertoo, että vuonna 2008 lasten köyhyysaste – tai sievemmin ”pienituloisuusaste” – oli täsmälleen yhtä suuri kuin koko väestön, 13,2 prosenttia.
KÖYHYYSHÄN ON VAIN SUHTEELLISTA
Koko väestön köyhyysaste tarkoittaa niiden kotitalouksien prosentuaalista osuutta, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia mediaanitulosta. Mediaanitulo saadaan, kun kaikki kotitaloudet laitetaan järjestykseen vuositulojen mukaan ja katsotaan, paljonko keskimmäisen kotitalouden tulot ovat.
Tuo 60 prosenttia mediaanitulosta eli köyhyysraja oli vuonna 2008 yhden henkilön kotitaloudessa 13 758 euroa. Köyhien keskuudesta laskettu mediaanitulo eli sen keskimmäisen köyhän vuositulo oli puolestaan 9 747 euroa.
Eriarvoisuuden kasvu kahdessa vuosikymmenessä on ollut nopeaa. Vuonna 1990 koko väestön köyhyysaste oli 7,9 prosenttia. Mutta lapsiperheillä tämän yhteiskunnallista, poliittista, sosiaalista ja ideologista taantumusta mittaavan lukeman kasvu on ollut vielä hurjempaa. Vuoden 1990 lapsiköyhyys oli nimittäin ”vain” 4,9 prosenttia.
Lapsiköyhyys siis tarkoittaa köyhiin kotitalouksiin kuuluvien alle 18-vuotiaiden lasten osuutta kaikista alle 18-vuotiaista.
Saivartelijat sanovat, että sehän on suhteellista köyhyyttä tuo. Kun koko väestön tulotaso kasvaa, suhteellinen köyhyys voi kasvaa, vaikka köyhänkin tulot kasvaisivat.
JULMA PAIKKA LAPSELLE
Ensinnäkin, mitä vuoteen 2008 eli tuoreimpaan tilastovuoteen tulee, köyhien eli ”pienituloisten” reaaliset keskitulot pienentyivät edellisestä vuodesta.
Toiseksi, minimitukien ostovoima on polkenut paikallaan tai jopa heikentynyt 1990-luvun alkuvuosista. Se on mitä absoluuttisinta köyhyyttä se.
Kolmanneksi, suhteellisen köyhyyden kasvu tarkoittaa, että entistä useammat ihmiset jäävät jälkeen yhteiskunnan vähimmäisstandardeista. Siis siitä, että elämä sujuisi kohtuullisesti.
Korkeaksi kehutun suomalaisen elintason saavuttamaton korkeus voi olla köyhille lapsille julma paikka. Vanhempia ahdistaa, kun lasten ja koulun toiveita ja ikätovereiden vaatimuksia ei voida täyttää.
Koulun vaatimat kalliit urheiluvarusteet ja luokkaretkien rahoitus voivat olla ylivoimaisia. Lukio voi tyssätä jo kirjojen kalleuteen. Vanhemmat ymmärtävät kyllä nykyään koulutuksen merkityksen. Se ymmärrys voi viedä yöunet.
ÄITI, OLLAANKS ME KÖYHIÄ?
”Jospa voisin tarjota tulevaisuuden uskoa lapsilleni ja tuo pessimismin taakka voisi kadota”, eräs äiti kirjoittaa.
”Toivon kykeneväni kasvattamaan isosta eskaripojasta suoraselkäisen ja suurisydämisen miehen, jonka itsetunto ei kaipaa BMW:tä kainalosauvakseen. Ihmisen, joka pystyy näkemään maailman väreissä, vaikka kukkarossa pesisikin vanha kunnon matti. Juuri sellaisen ihmisen, joka kykenee katsomaan kanssakulkijoitaan silmiensä tasalta. Ei alas- eikä ylöspäin heidän taloudellisesta asemastaan riippuen.”
Kun perheissä jaetaan niukkuutta, vanhemmille ei paljoa jää. He myös yrittävät peittää rahan puutteen ja voimiensa vähenemisen.
”Äiti, ollaanks me köyhiä”. Se on riipaiseva kysymys äidille.
”Lapsi haluaa Playstationin, merkkivaatteet, kännykän ja kielikurssin ulkomailla. Hän haluaa oman huoneen, maastofillarin ja lasketteluvermeet. Hänen pitää saada uudet luistimet, lenkkarit ja ratsastustunnit. Luokan leirikoulutilille on kuukausittain laitettava rahaa. Vaatimukset kasvavat yhä suuremmiksi. Tavaranpaljous on itsestäänselvyys. Koulusta kerrotaan, mitä lapsella pitää olla. Luokkakaverit näyttävät, mitä heillä on. Televisio, nuortenlehdet ja koteihin syydettävät mainokset kertovat, mitä meidän onnestamme vielä puuttuu. Kaikki muutkin saa. Kaikki muutkin pääsee. Kaikilla muillakin on. Se, joka ei saa tai pääse, tai jolla ei ole sitä, mitä muilla on, jää ulkopuolelle, joukosta pois, häpeään ja yksinäisyyteen. Voiko pientä ihmistä pahemmin rangaista?”
Köyhien kirjoituskilpailun teksteistä opinnäytteitä tehneiden tutkijoiden johtopäätös on, että ilman lapsia moni yksinhuoltajaäiti luovuttaisi.
”Köyhyys ja yksinhuoltajuus on tabu, jossa on jokin häpeällinen väheksyttävä ominaisuus, joka leimaa ihmisen. Kun löytyisi joku niin rohkea samanlainen, joka vaatisi arvostusta ja oikeutusta myös meidänlaisillemme, kaltaisillemme.”
VAIN RIKKAALLA ON VARAA KÖYHYYTEEN
Yksinhuoltajien määrä on kasvanut jo pitkään. Heidän köyhyysriskiään lisää ensinnäkin työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen. Toiseksi, suurin osa heistä on naisia, ja naisen euro on tunnetusti noin 80 senttiä. Kolmanneksi, työttömyys on yksinhuoltajalle suurempi riski.
Kun suomalaiset selviytyivät edellisen laman seurauksista keskimäärin hyvin ja suurituloiset aivan loistavasti, yksinhuoltajien reaalitulot jäivät polkemaan paikallaan. Yksinhuoltajien köyhyysaste kasvoi vuodesta 1995 vuoteen 2008 peräti 3,5-kertaiseksi. Se oli kaksinkertainen koko väestön köyhyysasteen verrattuna ja 4,5-kertainen lapsettomien parien köyhyysasteeseen verrattuna.
Useampi kuin joka neljäs yksinhuoltajatalous on köyhä.
Aivan fiksutkin ihmiset saattavat todistella blogeissaan ja puheissaan, kuinka vähällä ihminen tulee toimeen, jos ei vaadi liikoja. Sen sijaan teologi ja kirjailija Jera Hänninen ja toimittaja Jyri Hänninen ovat kirjoittaneet köyhän paradoksista. Tänä päivänä vain rikkaalla on varaa olla köyhä. Kodinkoneen rikkoutuminen voi olla se ensimmäinen dominopalikka, joka kaatuessaan vie kaiken mennessään.
OPTIMOIDAAN KÖYHÄN TALOUS
Olin joskus 1990-luvulla Varkaudessa köyhyysseminaarissa tekemässä juttua. Työttömät pöllyttivät siellä tutkija Veli-Matti Ritakalliota. Silloin se, minkä ihmiset jo tunsivat nahoissaan, ei vielä näkynyt tilastoissa eikä tutkimuksissa. Sille tutkija ei voinut mitään.
Vähitellen ”kannustava” talouspolitiikka alkoi tuottaa tilastollistakin tulosta. Pari vuotta sitten professori Ritakallio näytti kirjassa Talouskasvun hedelmät hyvin havainnollisesti, millaista on elää minimitukien varassa. Tyypillisellä suomalaisella köyhällä oli sillä hetkellä käytössään 11 euroa päivässä, kun asumiskulut on maksettu. Onkohan nyt sitäkään.
Miten selviytyä yhdellätoista eurolla päivässä, kun asumiskulut on maksettu?
Vähintään puolet menee ruokaan, vaikka kuinka pihtaisi. Aamiaiseen euro, lounaaseen kaksi, päivälliseen kaksi. Iltapalaan 50 senttiä.
On helppo optimoida budjettia köyhän puolesta, ellei ole koskaan kokenut köyhyyttä. Kaikilla ei vain ole varaa lehteen eikä internetiin, mistä seurata tarjouksia. Kaikilla ei ole autoa, millä kiertää marketeissa hamstraamassa, eikä neliöitä, mihin varastoida vessapapereita. Ei pakastinta, mihin säilöä.
On hankittava päivän tarpeet lähimmästä kaupasta pienimmissä erissä kovimmalla hinnalla.
Taikatemppujen jälkeen on jäljellä viisi ja puoli euroa. Jospa sijoittaisi siitä euron päivässä vaatteisiin, puhtauteen ja siisteyteen.
VIELÄKÖ JÄI PUOLI EUROA SÄÄSTÖÖN?
Köyhä on usein yksinäinen. Puhelin olisi ehkä tarpeen. Laitetaan siihen, telkkarilupaan ja muuhun viestintään yksi euro. Paikallisiin matkoihin euro, muuten on ulkona yhteiskunnasta.
Jäljellä on kaksi ja puoli euroa. Harrasta, huvittele, sisusta, juhli merkkipäivät, joulut ja muut pyhät, kutsu vieraita, mene hautajaisiin. Entä kun kodinkone rikkoutuu, jos sellainen on? Entä kun terveys pettää?
Pahinta on riskien kasautuminen, esimerkiksi työttömän tai yksinhuoltajan sairastuminen.
Köyhyyttä voi mitata monella tavalla ja on mitattukin esimerkiksi Ritakallion laitoksella Turun yliopistossa. Suhteellisena tuloköyhyytenä, välttämättömyystavaroiden puutteena, omina kokemuksina, ylivelkaantuneisuutena, toimeentulotukiasiakkuutena.
Vähintään kaksi kriteeriä täyttävien väestöosuus putosi neljästätoista yhdeksään prosenttiin vuosina 1995–2000. Siihen osuus jämähtikin ainakin vuosikymmenen puoliväliin asti. Sen jälkeisestä tilanteesta minulla ei ole tietoa, mutta eiköhän sitä tietoa näin Euroopan unionin julistamana köyhyyden juhlavuotena vielä tipu. Pelkään pahoin, että tilanne on vain huonontunut kaikilla mittareilla mitattuna.
ASTU VENEESEEN, KÖYHÄ!
Pari vuotta sitten vapun alla Matti Vanhanen julisti, että Suomessa ei ole mitään kahtiajakoa. Hän kehui kokoomuksen kanssa harjoittamaansa politiikkaa sosiaaliseksi ja patisti suomalaisia kateellisuuden paheesta pois. Vanhanen halusi pitää tyytyväisen enemmistön tyytyväisenä.
Keskustalaiset eivät kuulemma ole kateellisia rikkaille, koska nämä järjestävät töitä niin monille.
Äskettäin Vanhanen julisti jo, että meillä ei ole varaa pitää hyvinvointivaltion lupauksia. Hänellä on kovia edeltäjiä.
Entinen Kannuksen elinkeinoasiamies ja entinen pääministeri Esko Aho kirjoitti Sitran yliasiamiehen virassa ollessaan Helsingin Sanomissa erään itsenäisyyspäivän tienoilla, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät sovi globalisaation aikakauteen. Se oli lähellä pitkän korkeasuhdanteen huippua. No, Aho otettiinkin sitten Nokian johtajaksi.
Nyt herrat toitottavat taas, että me olemme samassa veneessä. Silloin, kun rahaa tuli ovista ja ikkunoista, kuten muun muassa Paavo Lipponen kuninkaana ollessaan sanoi, olimme kovasti eri veneissä. Ne rahat törsättiin mitä mielikuvituksellisimpiin veronalennuksiin rikkaille ja hyvätuloisille. Sitä laskua maksetaan nyt. Köyhät maksavat.
Kun köyhien ja kipeiden oikeuksia alettiin perätä joskus viime vuosikymmenen puolivälissä, siis ”meidän” menestyksemme huipulla, herrat ja rouvat kehittivät loistavan innovaation: pannaan ne oikeudet ja vääryydet Sata-komiteaan! Luvataan sosiaaliturvan kokonaisuudistus!
No, komitean työ valmistui juuri herroille ja rouville sopivaan aikaan: mehän olemme taas samassa veneessä! Kylläpä meille KAIKILLE suomalaisille taas koittavat ankeat ajat!
Ilmankos Sauli Niinistö haluaa nyt, vuotta ennen vaaleja, oppositionkin hallitukseen. Kyllähän se parantaisi kokoomuksen, keskustan, vihreiden ja ruotsalaisten vaalitulosta. Ainakin se minimoisi poliittiset riskit.
Eikun veneeseen, köyhät ja kipeät! Hymyssä suin!
Positiivisen kautta!
10.02. klo 11:32 demokratiadiktatuuri
Asko Kokko
luen kirjoituksiasi ja tykkään tyylistäsi,selkeästi ilmaistua raakaa tosiasiaa.on vaan niin ihmeellistä, miten näin raaka "ameriikanihmemaaoikeistopolitikka"saadaan suomessakin toimimaan kun sitä toteutetaan demokraattisen päätöksenteon nimissä.jo yksistään nämä veromarkkakuviot on ihan käsittämättömiä kun ei voi verottaa sieltä,missä maksukykyä löytyy,vaan kaikki peritään pääosin kaatamaan puolustuskyvyttömien vähäosaisten,amarikkalaisittain luuserien,maksettavaksi.
Aiheesta on 1 kommenttia