Mikkelin Möyhentäjä: Lämpimät onnentoivotukset Remu Aaltoselle — ja kepeät mullat Hurriganesille

Härkäviikoilla juhlitaan Remu Aaltosta. Keskiviikkona hän täytti 70 ja viikon päästä on Remu & Hurriganesin viimeinen keikka. Remun synttärien kunniaksi luin Otavan opistokaverini Petri Laukan kirjan Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Mainio teos avaa uusia näkökulmia. Se kertoo 1970-luvun Suomen henkisestä, kulttuurisesta ja poliittisesta ilmapiiristä. Ajasta, jossa kasvoin ja opin rockia kuuntelemaan. Nyökyttelin lukiessani. Näin se meni, vaikken tietenkään sitä kakarana tajunnut. Jäin kuitenkin miettimään, tarvitseeko Hurriganes tai rock analysointia. Eikö riitä että se kulkee ja jytisee? Liikuttaa, piristää ja saa ihmiset hakeutumaan toisten seuraan? Eikö tämä ole rockin homma? Happy rock and roll? Niin Cisse Häkkinen asian muotoili. Hyvässä rockissa on taikaa. Silloin syntyy enemmän kuin osien summa, jotain pysyvän jäljen jättävää. Silloin tajuaa, että nyt näillä on oikein juhla-ajan louhinta päällä. Remu osasi sen taian. Hänen visionsa synnytti englantia osaamattoman, keskinkertaisen rock-rumpalin, perusasioita jytkyttävän basistin sekä virtuoosimaisen eksentrikkokitaristin yhteentörmäyksestä ajatonta musiikkia yhden levyn verran. Se on Roadrunner. Vuoden 1974 levy on Hurriganesin zeniitti. Sitä edeltänyt oli opettelua ja sen jälkeinen toistoa. Hohtoa ei himmennä se, että melkein puolet levystä on covereita. Ja Hurriganes-originaalitkin lainailevat surutta milloin mistäkin. Jotenkin ne vain saatiin kuulostamaan ihan ikiomilta. Me aikalaiset imuroimme Hurriganesin syvälle tajuntaan. Edelleen ymmärrämme, kun joku sanoo aiv biin traing foor a very long taim. Muistamme European Pop Jury-voiton ja mustavalkoisen Iltatähti-esityksen koreografian. Vielä monta vuotta myöhemmin, vanhojenpäivänä, poseerasimme kavereiden kanssa valokuvissa samalla tavalla kuin Remu, Cisse ja Albert Järvinen Rock And Roll All Night Long -albumin kannessa.