Mikkelin Möyhentäjä: Tänä vuonna vietän loppuelämäni ensimmäistä isänpäivää

Tämän vuoden isänpäivä on minulle loppuelämäni ensimmäinen isänpäivä. En mene tervehtimään lahjan ja kortin kanssa, vaan vien kynttilän Veteraanilehtoon isän haudalle. Isän lähdöstä on reilut yhdeksän kuukautta. Sitä en sure. Hän pääsi pois elämästä, joka oli käynyt tuskaiseksi sekä fyysisesti että henkisesti. Nukkui pois ilman kipuja. Hyvässä hoidossa Mikkelin keskussairaalassa. Olen sujut sen kanssa, että hänen oli aika mennä. Ei jäänyt sanomattomia sanoja eikä tekemättömiä tekoja. Eikä elämätöntä elämää 92-vuotiaalle. Opettelemista on kyllä ollut. Kun olen havainnut kiintoisan tv-ohjelman tai lehtijutun tai kun on tullut mieleen Mikkelin historiaa koskeva asia. Tai kun kesämökillä on etsitty likavesikaivoa. Vanhasta muistista on tullut mieleen, että pitää jutella isän kanssa. Ja sitten on tajunnut, että eihän sitä enää voi. Kun se on kuollut. Ikäväksi tätä varmaan voi kutsua. Se ei ole sellaista että voi kun sen piti kuolla. Sitä vastaan en kapinoi. Päinvastoin; viime talvi opetti, ettei elämän jatkuminen ole aina itseisarvo. Lähtö voi olla myös helpotus. Ikävää on vaikea määritellä. Se nostaa pintaan tapauksia, lausahduksia, ääniä, kasvoja ja kuvia. Hetkiä, jotka ovat tallessa, valmiina sitä varten, kun niihin tekee mieli piipahtaa. Silloin tuntuu ankealta, kun se, joka on muistot tehnyt mahdollisiksi, ei ole niitä jakamassa.