Kestävyysvajeesta ja huoltosuhteesta on puhuttu pitkään. Silti Suomi elää numeroiden valossa kuin viimeistä päivää. Suomi maksaa sosiaaliturvasta EU-maista Ranskan jälkeen toiseksi eniten suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. 40 vuotta sitten Suomi sijoittui eurooppalaisten maiden vertailussa keskikastiin. Toinen hätkähdyttävä asia on, että joka viides työikäinen suomalainen saa pääosan tuloistaan erilaisina tukina.
Koska väestö ikääntyy, on Suomi taloudellisesti mahdottoman yhtälön edessä. Suomi kattaa jo nyt osan tukimenoistaan velkarahalla. Velan antajan näkökulmasta tilanne on hankala. Rahahana voi mennä kiinni, koska velalla maksetaan heikkenevää tuottavuutta.
Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Mikko Kautto haastaa Helsingin Sanomien haastattelussa nykymenon kaunistelematta. Kauton mukaan Suomesta on tullut tulonsiirtojen maa. Samassa haastattelussa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Pasi Moisio varoittaa, että kohta pitää avata keskustelu hyvinvointivaltion pienentämisestä. Vastalääkkeeksi Moisio nostaa työurien pidentämisen.
Vaikka suomalaisen hyvinvointivaltion haasteet ovat olleet tiedossa pitkään, on niihin puuttuminen ollut varovaista. Ongelmana tässä on poliittisen päätöksenteon lyhytjänteisyys. Kautto ehdottaa haastattelussa kymmenen vuoden aikana toteutettavaa etuuksien leikkausohjelmaa.
Kauton ehdottama pitkän tähtäimen sopeutus on järkevä, mutta sen toteuttaminen on hyvin hankalaa. Sen torppaa neljän vuoden jaksoina elävä poliittinen sykli. Kymmenessä vuodessa Suomessa käydään kolmet eduskuntavaalit. Vaalien jälkeen suuntaviivat piirretään perinteiseen tapaan uusiksi, jos hallituspohja muuttuu.
Suomessa pitäisi kaikin keinoin pyrkiä tulopohjan laajentamiseen. Työttömiä pitäisi saada töihin. Työn pitäisi aina olla tekijälleen tukia kannattavampaa. Muuten hyvinvointivaltion pienentäminen on totta hyvin nopeasti.