Lakastuvat kasvustot pelloilla ja erityisesti rehevillä kosteikoilla ja rannoilla muuttuvat olosuhteista (hapettumismahdollisuuksista) riippuen metaaniksi tai hiilidioksidiksi erityisesti syksyllä ja lämmittävät ilmastoa. Ne siis voitaisiin hyödyntää biokaasuksi ja biopolttoaineeksi ja polttaa tuottamatta ilmastovaikutusta enempää kuin luonnostaan tapahtuu kasvustojen lahotessa ja mädäntyessä. Tästä saatava polttoaine vastaisi maan laajuisesti hyvin merkittävää energiaa (paria ydinvoimalaa).
Rehevöityvillä alueilla se ratkaisisi samalla vesistöihin tapahtuvan rehevöittävän vaikutuksen. Tämän vaikutus on ilmaston ja itse vesistön kannalta hyvin merkittävä, sillä järvien pohjassa rehevöityminen tuottaa happikatoa ja ravintoketjujen muutoksia ja siellä metaanin muodostus on voimakasta. Metaani on aineosana noin 30 kertaa merkittävämpi ilmaston lämmittäjä kuin hiilidioksidi ja sen määrän lisääntyessä jatkuvasti sen kokonaisvaikutus kasvaa.
Samoin kuin edellä on metsiimme jäävän lahoavan puun (noin yhdeksän miljoonaa kuutiometriä) vaikutus hyvin merkittävä, kun se lahotessaan muodostaa saman määrän hiilidioksidia kuin jos me poltamme puun. Tuo yhdeksän miljoonaa kuutiometriä ei sisällä metsiimme luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi lakisääteisesti jätettävää lahopuuta. Tämä puun lahoaminen tuottaa saman määrän hiilidioksidia joka vuosi kuin noin kolme miljoonaa polttomoottorista henkilöautoa vuosittain.
On hyödyllistä ottaa nämäkin ilmaston ja paikallisten ihmisten toiminnan kannalta tärkeät polttoaineet käyttöön nykyisessä energiatilanteessa, eikä liiaksi korostaa sähköratkaisuja. Tosin sähkökin tehdään edelleen vuosikymmeniä suurelta osalta polttoaineiden avulla ja akkujen energiavarasto on vain mitätön osa käytetyn sähköenergian määrästä. Sähköautot toimivat hyvin lyhyellä ajolla, mutta käyttöä rajoittavat myös olosuhteet, akkujen kehittymättömyys ja niiden raaka-aineiden riittämättömyys, kaivostoiminnan pulmat ja niin edelleen.
Raimo Timonen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti.