Mielipide | Laulu kohentaa elämää

Jälleen on se vuodenaika, kun koulut päättyvät ja Suvivirsi raikaa kesälomien kunniaksi.

"Minusta Suvivirsi ei ole varsinaista uskonnon harjoittamista, vaan seremoniana osa kulttuuriperintöämme yhdistäen sukupolvia", kirjoittaa Alpi Ripatti (LS 28.5.) Olen samaa mieltä.

Kerran kun olin koulun lakitusjuhlassa, laulettiin tietenkin perinteen mukaan lopuksi kaikki yhdessä Suvivirsi, mutta väen määrään nähden ääntä irtosi perin miedosti.

Minä lauloin reilusti, vaikka olen paikkakunnan näkyvin uskontokritiikin esittäjä ja uskonnoton. Jatkoilla sitten aikuinen lapsenlapseni kertoi ihmetelleensä vaisua menoa, mutta joku sentään oli laulanut reilusti. Sitten hän oli tajunnut, että sehän on ukki.

Minun elämääni kohentamaan itsekohtainen laulaminen tuli vasta yli seitsemänkymmenen ikäisenä, vähän kuin sattuman kaupalla, osuttuani ulkona yhteislaulutilaisuuteen, jossa ensi kerran uskaltauduin suuni avaamaan laulaakseni. Sen jälkeen on mennyt lukuisia vuosia kansalaisopiston lauluporukoissa.

Eräänä talvena olin muutaman viikon Espanjan rannikolla ja menin sikäläisen suomalaisen seurakunnan tilaisuuksiin laulamaan virsiä. Ne tilaisuudet olivat matkan parhaita hetkiä.

Minusta oli tilaisuuden tullen myös mukava mainita "poikkeava" elämänkatsomukseni. Siitä tietysti virisi keskustelua ja kysymyksiä, miksi olen luopunut jumalauskosta ynnä muuta enemmän tai vähemmän syvällistä.

Tieteeseen perustuva maailmankäsitykseni ja suhteellisen laaja historiantuntemus ei anna tilaa Jumalalle, jumalille eikä millekään yliluonnolliselle. Sen sijaan kyllä ihmettelylle, miten paljon kristillinen ja islamilainenkin maailmanvalloituspyrkimys on tuottanut vuosisatojen kuluessa epäsopua ja kärsimystä. Siinä sivussa kylläkin upeita kulttirakennuksia, kuten muutkin maailman uskonnot.

Esko Aspivaara

Kirjoittaja on savonlinnalainen.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka