Mielipide | Kiehtova aikamatka menneeseen

Korona-aika eristi pahasti elävästä elämästä ja joskus on hyvä ottaa uutta vauhtia menneestä, joten lähdin kuulemaan Elias Lönnrotin elämästä. Elias kulki retkensä jalkapatikassa, minä ajoin autolla Mäntyharjuun Miekankosken kahvilaan, jossa tilaisuus 27.5. järjestettiin. Sää oli haastava. Ukkonenkin jysähti muutaman kerran. Sadepilvet asettuivat tiukasti yläpuolellemme, mutta kaikki hoitui ja toteutui hienosti ulkona katosten alla.

Tapahtumapäivänä Lönnrotin syntymästä oli tullut kuluneeksi 220 vuotta ja päivälleen 20 vuotta sitten on perustettu Vihreän kullan kulttuuritie. Kulttuurintutkija Laura Hokkanen kertoi elävästi ja innostavasti Lönnrotin vaiheista. Jaakko Pitkänen osasi kitaransa, lauloi ja säesti taitavasti omilla sovituksillaan ja tarttuvalla melodialla Eliaksen keräämiä runoja. Muutamaan lauluun sai yleisökin yhtyä. On aina mukavaa olla mukana ja osallistua. Lausuntataiteilija Lea Suopelto eläytyi runoihin. Esitys oli kaikkinensa mukaansatempaava. Olimme läsnä; emme menneisyydessä kuitenkaan.

Lönnrot lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalleen Sammatista vuonna 1828. Kulki Hämeenlinnasta Heinolaan ja pysähtyi myös Mäntyharjussa. Matka jatkui ja kaiken kaikkiaan matkaa kertyi 1 300 kilometriä ja pääosin jalkaisin. En osaa sanoa mikä kaikessa kuulemassani eniten kiehtoi. Se ajatusko, että Lönnrot voimiaan säästämättä lähti toteuttamaan omaa näkyään, josta oli niin innoittunut. Vai herättikö se vaativan kysymyksen, että pitäisiköhän minunkin löytää jokin unelmani jota kaikin voimineni lähtisin toteuttamaan. Mikä on minun jalkapatikkani, joka toisi niin suuren tyydytyksen, että kulkemisesta rakoille hiertyneet jalkanikin malttamattomana odottaisivat, että paranisivat voidakseni jatkaa matkaa.

Savolainen on itsenäinen olematta julkea.

Lönnrot on todellakin ollut aika miekkonen, kun oli runoja päättänyt ryhtyä keräämään ja jatkoi siitä huolimatta, että monenlaisia vastustuksiakin joutui kokemaan. Laura Hokkasen esityksestä kävi ilmi, jota tulee niin harvoin ajatelleeksi, että Lönnrotilla oli toki muutakin elämää kuin runonkeruu. Hän oli monien puuhiensa lisäksi myös aviomies ja isä. Vaimonsa ja lähes kaikki lapsensa hän joutui kuitenkin saattamaan hautaan ennen omaa kuolemaansa.

Olen alkujaan uusmaalainen ja nyt asunut jo kymmenisen vuotta hämäläisten keskuudessa. Savon puolelle saavuttuaan Lönnrot alkoi vertailla Hämeen ja Savon eroja. Hämäläisten jähmeys johtuu kuulemma siitä, koska liikkuvat varsin vähän (no niin selittyihän se). Savolaisista Lönnrot piti ja kirjoitti: ”Savolainen on itsenäinen olematta julkea, kohtelias olematta mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä asianhaaroja.”

Lönnrotin matkavarusteisiin kuului huilu, jota taidokkaasti soittamalla kokosi ihmisiä luokseen ja sai näin tietoonsa kansanrunontaitajia. Lönnrot ei ehkä kulkiessaan vielä voinut varmuudella uskoa kaiken vaivannäkönsä huipentuvan Kalevalaan.

Kikka-Anneli Holopainen

Kirjoittaja on heinolalainen.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka