Mielipide: Juhannuksen käki kukkuu muuttunutta perinnettä

Keväällä käen ensikukunta merkitsee iloista ja odotettua hetkeä. Latvuston kätköistä kantautuva ääni on merkkinä siitä, että kesä on jo astuman päässä.

Me suomalaiset elämme kiihkeästi vuodenaikojen mukaan. Nyt sydänkesällä päivä on lakikorkeudessa, yön sydäntä kestää vain hetken, kunnes nousevan auringon säteet kultaavat itäisen taivaan. Linnuista käki kuuluu kevääseen ja alkukesään. Se on kuin Suvivirsi, jota ei enää juhannuksen jälkeen kuulla.

Mitä juhannus on? Suvivirren säveliä, kokkotulia, valoisaa kesäyötä, makkarankäristystä nuotiolla, mökkeilyä, saunomista ja iloisia, jopa riehakkaita rantajuhlia.

Juhannus on niitä vuotuisjuhlia, joiden viettotapaa on määrännyt vuosisatainen perinne. Tosin moderni ihminen on luonut uusia tapoja, joilla ei juuri ole tekemistä alkuperäisen juhannusjuhlan kanssa. Niinpä moni haluaa viettää juhlaa omalla yksilöllisellä tavallaan.

Toisin kuin joskus ennen, juhannus ei kokoa kyläkuntia yhteen, rippijuhlat ovat siirtyneet muuhun ajankohtaan eikä juhannushäitäkään juuri enää vietetä. Juhannuskoivuja toki yhä asetellaan ja kokkoja poltetaan. Suurin muutos koskee kuitenkin itse juhannuspäivää, joka nykyisin on aina lauantai. Alun perin se oli viikonpäivästä riippumatta kesäkuun 24. päivä, joka vanhan pyhimystarinan mukaan on Johannes Kastajan syntymäpäivä.

Elävä perinne ei tietenkään ole mikään muuttumaton suure. Myös juhannus saa uusia sisältöjä kuten muutkin juhlat. Mutta nykyisin näyttävät taloudelliset arvot nousevan yhteiskunnassamme kaiken muun edelle. Asioita priorisoidaan sen mukaan, kuin ne aikaansaavat taloudellista hyötyä. Jos muita arvoja ei nosteta sen rinnalle tai ohi, silloin rikas kansallinen kulttuurimme yksipuolistuu.

Vain muutama vuosikymmen sitten mökki tarkoitti jotain aivan muuta kuin nykyään.

Nykyisin juhannus on kirkollisista lähtökohdistaan huolimatta varsin maallistunut juhla. Parhaimmillaan se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden pysytellä kaukana kiireestä ja tulosta tekevästä maailmasta. Menneestä saattaisimme löytää arvoja, jotka voisivat eheyttää kiireen ja stressin runteleman psyykemme.

Entisaikaan kaupunkilaisperheet muuttivat maalle kesän alkupäivinä, ja palasivat kaupunkiin syyskuun alussa. Varsinkin virkamiesperheet viettivät kesäänsä maalla ilman keskeytyksiä. Kesämökki tai huvila sijaitsi vesien partaalla, siellä saunottiin ja uitiin sekä mahdollisesti kalasteltiin.

Huvilaelämä oli parhaimmillaan sosiaalisen kanssakäymisen tyyssija. Vieraita otettiin vastaan ja naapurissa käytiin kylässä. Kysymys ei ollut eristäytymisestä, vaan kesä merkitsi mukanaoloa lähinnä sukulaisten ja ystävien kesken.

Ennen siis kesänvietto tarkoitti huvilaelämää. Nykyisin ollaan kesämökillä. Itse asiassa ajatus mökille menemisestä on verrattain uusi. Mökkielämä on yleistynyt rinnan kohonneen elintason kanssa.

Mutta vain muutama vuosikymmen sitten mökki tarkoitti jotain aivan muuta kuin nykyään. Siinä asui köyhää väkeä, pihamaa oli nurmettunut, pelargoniat olivat ikkunoilla ja jonkinlainen vaatimaton saunarakennus rannassa.

Järvien rannoilla ja kirveen koskemattomissa metsissä tavoitamme yhä sellaista, mikä nousee runon mittoihin. Kun nyt sydänkesällä aurinko unohtaa oman laskunsakin, herkässä kesäisessä maisemassa on jotain sanoin ilmaisematonta.

Entä käki? Kun kuuntelen Beethovenin kuudetta sinfoniaa sen soljuvien sävelkulkujen vangitsemana, mitä silloin odotan. Käen kukuntaa, joka tuossa mahtavassa sävelteoksessa on lyhyen hetken kuultavissa.

Matti Wirilander

teologian tohtori

Mikkeli

Kommentoi

Palvelut

Ruokapaikka