Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Yli vuorten ja merten sekä halki Euroopan kulkenut pakomatka päättyi Mikkeliin vuonna 2015 – Afganistanista paennut Sakina Rahimi on kokenut myös rasismia, mutta on tyytyväinen elämäänsä täällä

Sakina Rahimi ja Zarghounah Sharifee ovat rakentaneet elämänsä Mikkeliin ja tyytyväisiä nykyiseen kotipaikkaansa. ”Täällä on rauhallista.”

Mikkeliläinen Sakina Rahimi pakeni kahden pienen lapsensa ja miehensä kanssa Afganistanista vuonna 2015. Rahimi kertoo, että hänen miehensä oli Afganistanissa vaarassa, eikä perhe voinut jäädä sinne.

Perhe pakeni jalan ja bussilla ensin Pakistaniin, sieltä Iraniin ja edelleen Turkkiin. Matka Iranista Turkkiin oli erityisen raskas, sillä perhe joutui ylittämään vuoristoja jalkaisin.

– Kannoimme pieniä lapsiamme sylissä ja reppuselässä, Rahimi kertoo.

Turkista matka jatkui pienellä veneellä kohti Kreikkaa. Keskellä yötä veneestä loppui bensa. Matka oli vaarallinen ja pelottava.

– Onneksi Kreikan poliisi tuli apuun, ja pääsimme maihin, Rahimi kertoo.

Kreikassa perhe sai apua Punaiselta Ristiltä ja paikallisilta ihmisiltä. Matka Afganistanista Eurooppaan oli kestänyt kuukauden. Levättyään he jatkoivat matkaa.

Euroopan puolella he pystyivät kulkemaan junalla, ja matkanteko oli helpompaa. Perheen päämääränä oli Saksa, mutta sinne saavuttuaan Rahimi koki, että se ei ollut hyvä paikka heille. Perhe päätti jatkaa eteenpäin.

– Kun tulimme Ruotsiin, ketään ei ollut meitä vastassa. Me olimme väsyneitä ja yövyimme milloin missäkin. Maahanmuuttajia oli paljon. Ehdotin miehelleni, että jatketaan Suomeen, Rahimi kertoo.

Rahimi oli lapsena lukenut Suomesta koulussa. Hän piti maan nimestä ”Finland” jo silloin.

– Ehkä Jumala on kirjoittanut, että meidän kuuluu tulla Suomeen, Rahimi pohtii.

Suomessa perhe otettiin hyvin vastaan.

Oli lokakuu, kun he saapuivat mikkeliläiseen vastaanottokeskukseen. Perhe sai oman huoneen. Pitkä matka oli päättynyt, ja perhe oli helpottunut.

Ajan kanssa ja turvapaikkapäätöstä odottaessa vastaanottokeskuksen huone alkoi tuntua perheen tarpeisiin pieneltä. Keittiö oli yhteinen muiden turvaa hakevien kanssa. Keskuksella oli paljon ihmisiä erilaisista kulttuureista.

– Se oli vähän vaikeaa, mutta tiesimme olevamme turvassa, Rahimi kertoo.

Kolmen ja puolen vuoden odotuksen jälkeen perhe sai turvapaikan. He onnistuivat saamaan myös oman asunnon Mikkelistä.

Rahimi opiskeli suomen kielen. Kielen oppimista auttoi työskentely päiväkodissa vapaaehtoisena.

Rahimi opiskeli lähihoitajaksi Esedulla ja jatkoi opiskelua suunhoidon parissa. Hänen haaveissaan on jatkaa hoitoalan opintoja vielä edelleen. Perheen lapset käyvät Mikkelissä koulua.

Nyt Rahimi kokee, että Mikkelissä on kaikki hyvin, vaikka hän on kohdannut myös rasismia.

– Eräs mies tarttui huivista kiinni ja tivasi, että miksi te olette täällä, Rahimi kertoo.

Afganistaniin jäivät Rahimin vanhemmat ja neljä siskoa, jotka pakenivat Iraniin noin kaksi kuukautta sitten.

– Taliban hakee nuoria tyttöjä sotilaille vaimoiksi. Minun isälle se ei sopinut, ja hän päätti, että perhe lähtee, Rahimi kertoo.

Mikkelissä asuva afganistanilainen Zarghounah Sharifee pakeni perheensä kanssa maasta vuonna 1996, kun Taliban pääsi valtaan ensimmäisen kerran. Viime vuoden elokuussa Talibanin tultua uudelleen valtaan Sharifeen suru maansa tilanteesta kasvoi.

– Taliban lupasi, että naiset saavat jatkaa työssä ja opinnoissa, jos heidät erotetaan miespuolisista kollegoistaan. Tämä ei ole toteutunut, ja naisten asema heikkenee edelleen. Mediassa tästä kerrotaan todella vähän, vaikka päivä päivältä menee pahempaan päin, Sharifee sanoo.

Hän työskentelee palveluohjaajana Monikulttuurityö Mimosa ry:ssä Mikkelissä. Työssään hän ohjaa ja neuvoo erityisesti darin-, persian- ja venäjänkielisiä maahanmuuttajia kaikenlaisissa elämän asioissa. Hän ohjaa myös afganistanilaisten naisten kulttuuriryhmää ja pitää darinkielisiä satutunteja lapsille.

Vuonna 1966 syntynyt Sharifee opiskeli journalistiikkaa Tashkentin yliopistossa Uzbekistanissa. Afganistanissa hän ehti työskennellä viisi vuotta lehtitoimittajana.

– Sitten tuli Taliban ja etenkin sellaisilla naisilla, jotka olivat opiskelleet ulkomailla, oli hyvin vaikeaa. Tiesimme heti, että elämästä tulee ihan mahdotonta, Sharifee kertoo.

Hän pakeni miehensä ja kolmen lapsensa kanssa ensin Iraniin. Iranissa puhuttiin tuttua kieltä, ja kulttuuri oli lähellä afganistanilaista.

Sharifee asui perheineen Iranin Teheranissa kahdeksan vuotta, mutta työskentely toimittajana ei siellä onnistunut. Myöskään Sharifeen miehellä ei ollut mahdollisuutta saada pitkäaikaista työtä. Iranissa pakolaisperheelle oli liian kallista laittaa lapset kouluun.

– Emme pystyneet rakentamaan elämää Iranissa. Kirjoitin kirjeen YK:n pakolaisjärjestön toimistoon, Sharifee kertoo.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR järjesti haastattelun kanadalaisten viranomaisten kanssa. Useamman haastattelun, terveystarkastuksen ja kahden vuoden odottelun jälkeen Kanadasta vastattiin kieltävästi perheen turvapaikka-anomukseen.

Sharifee kirjoitti UNHCR:lle uudestaan. Haastattelu järjestyi tällä kertaa suomalaisten virkamiesten kanssa. Puolen vuoden päästä perheellä oli turvapaikka Suomessa.

Keväällä 2004 perhe saapui lentokoneella Helsinki-Vantaalle, missä heitä oli vastassa Punaisen Ristin työntekijä, tulkki ja sosiaalityöntekijä. Käytännön asiat sujuivat hienosti. Perhe sai kyydin ensimmäiseen Suomen-kotiinsa Haukivuorelle, noin 43 kilometrin päähän Mikkelin keskustasta. Omakotitalossa olivat perusasiat valmiina.

Noin 10 miljoonan ihmisen Teheraniin verrattuna 2 300 asukkaan Haukivuori oli hiljainen paikka.

– Kun saavuimme, oli yö. Ihmettelimme, että asuuko täällä ketään vai olemmeko täällä yksin. Se oli iso shokki, Sharifee kertoo.

Sharifeen lapset olivat peruskouluikäisiä, kun perhe saapui Suomeen. He pääsivät kouluun, oppivat suomen kieltä, aloittivat jalkapalloharrastuksen ja saivat ystäviä.

Nykyään kaikki heistä työskentelevät eri puolilla Suomea.

– Siitä olen onnellinen ja ylpeä, että he onnistuivat ja pääsivät hyviin työpaikkoihin, Sharifee kertoo.

Sharifeen oma polku oli jonkin verran kivisempi. Hänen oli silti merkittävästi helpompi lähteä rakentamaan uutta elämää kuin kouluttamattoman ihmisen. Nuorena ulkomailla matkustelleen naisen venäjänkielen taito auttoi perhettä eteenpäin Suomessa.

– Bosnialainen tukiperheemme puhui kanssamme venäjää. Saimme heiltä todella paljon apua ja tukea, etenkin alussa. Sopeutuminen meni hyvin, koska olin aiemmin asunut ulkomailla, Sharifee sanoo.

Sharifee tiesi, että kieli on avain, jonka avulla pääsee kiinni yhteiskuntaan. Suomen kielen opiskelu vei aikaa, mutta sinnikkäästi yrittämällä hän onnistui. Opittuaan kieltä Sharifee suoritti myynnin ja leipurin ammattitutkinnot sekä tietotekniikan perusteet.

Kaupan ala tai leipominen eivät kuitenkaan tuntuneet hänestä omalta. Hän halusi auttaa ihmisiä. Sharifee hakeutui Mimosaan ja Mikkelin maahanmuuttopalveluihin työharjoitteluun. Siellä hän huomasi, että tulkin tutkinnon avulla hän voisi päästä kiinni palkkatyöhön.

– Tulkkina sain auttaa ihmisiä. Tein sitä kuusi vuotta. Myös nykyinen työni Mimosassa on ihmisten auttamista. Tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Haluan tuntea itseni hyödylliseksi, Sharifee kertoo.

Sharifee ikävöi Afganistaniin, mutta ei usko, että voi enää sinne palata.

Toukokuussa 2021 Yhdysvallat alkoi vetää viimeisiä joukkojaan pois Afganistanista. Taliban tarttui tilaisuuteen ja ryhtyi valloittamaan maan alueita itselleen. Elokuussa 2021 se onnistui valloittamaan pääkaupunki Kabulin.

Ryhtyessään hallitsemaan maata Taliban saattoi voimaan näkemyksensä mukaista hallintoa. Yli 12-vuotiaat tytöt eivät saa käydä Afganistanissa koulua ja hyvin harvat naiset pystyvät käymään enää töissä. Nainen ei voi liikkua ulkona ilman miespuolista saattajaa. Ennen kansainvälisille joukoille ja edelliselle hallinnolle työskentelevät ovat vaarassa. Uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä ei katsota hyvällä.

– Surullinen asia on se, että Afganistanissa tavallisen ihmisen elämä on kuin vankilassa. Ihmisiltä puuttuvat perusoikeudet. Toivon, että maailma tietää, että Afganistanin tilanne ei ole parantunut, ja Taliban ei ole koskaan muuttunut, Sharifee toteaa.

Rahimi kertoo, että hänellä on jäänyt Afganistaniin paljon lapsuuden muistoja ja lapsuuden ystäviä. Hän toivoo, että voisi vielä päästä ainakin käymään kotimaassaan, mutta ei usko, että se onnistuu niin kauan kuin Taliban on vallassa.

– Siellä on paljon köyhyyttä. Jotkut perheet ovat myyneet lapsiaan saadakseen ruokaa, Rahimi kertoo.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 Mikkelissä asui 104 Afganistanin kansalaista. Sharifee tuntee työnsä kautta monet heistä.

– Kaikkien afganistanilaisten kulttuuri ei ole samanlainen. Monet asuivat jopa kymmeniä vuosia Iranissa ennen tänne muuttamista. Mutta afganistanilaisten keskinäiset suhteet toimivat täällä oikein hyvin, Sharifee kertoo.

Afganistanilaiset juhlat ja kulttuuri ovat tärkeitä Suomessa asuville afganistanilaisille. Juhlia kuten persialaista uuttavuotta ja idiä vietetään mahdollisuuksien mukaan.

– Välillä juhla osuu sellaiselle päivälle, että on töitä, mutta vietämme sitten viikonloppuna, Rahimi kertoo.

Sakina Rahimi ja Zarghounah Sarifee ovat molemmat surullisia Afganistanin tilanteesta ja toivovat, että sitä ei unohdeta.

– Valitettavasti kaikki, mitä maailmalla tapahtuu, Ukraina ja muu, peittää Afganistanin tilanteen. Se on surullinen juttu, vaikka mikään ei siellä ole muuttunut, Sharifee kertoo.

– Afganistan on todella kaunis maa, mutta harmittaa se tilanne ja Taliban, Rahimi kertoo.

Tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä virolaisen kansalaisjärjestö Mondon kanssa. Artikkeli on osa hanketta nimeltä "I am European: Migration stories & facts for the 21st century", jota rahoittavat Euroopan unioni, Viron kulttuuriministeriö, Viron kansallinen kansalaisyhteiskuntasäätiö ja Viron ulkoasiainministeriö kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun varoista. Tämän artikkelin sisältö ei kuitenkaan välttämättä vastaa rahoittajien näkemyksiä.