Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Teatteriarvio | Jännitys vie huumorilta voiton Mikkelin teatterin kovaksi keitetyssä komedia-trillerissä

Näytelmän komiikka on dekkariin sopivasti mustanpuhuvaa, ja sen tajuaminen riippuu yleisön huumorintajustakin, kirjoittaa Ilona Kolberg.

Teatteri

Ira Levin: Murhaloukku. Ensi-ilta Mikkelin teatterissa 21.1. Kääntäjä ja ohjaaja Mikko Viherjuuri.

Broadwayn pisimpään esitetty ja Suomessakin menestynyt komedia-trilleri Murhaloukku ilahduttaa nyt Mikkelissä. Ensi-ilta esitettiin pitkästä aikaa täydelle salille.

Näytelmän ohjaajaksi saatiin pitkän linjan teatteriammattilainen Mikko Viherjuuri, joka taitaa niin tarkan henkilöohjauksen kuin tehokkaan näyttämöllepanon salat.

Kun kyseessä on trilleri, keskittyy kerronta jännityksen luomiseen. Viherjuuri on oivaltavalla otteella onnistunut hyytävän realististen yllätyskohtausten lavalle vyöryttämisessä.

Ja yllättäviä juonenkäänteitä tässä näytelmässä riittää. Niitä en tosin voi paljastaa, joten suu suppuun.

Murhaloukkua on tituleerattu kovaksi keitetyksi dekkarinäytelmäksi. Heikkohermoiset eivät ehkä kestäisi sen piinaavaa jännitystä, jos siinä ei olisi mukana huumoria.

Murhaloukku on niin sanotusti näytelmä näytelmässä.

Näytelmän komiikka on dekkariin sopivasti mustanpuhuvaa, ja sen tajuaminen riippuu yleisön huumorintajustakin. Ainakin ensi-illassa jännitys vei voiton huumorista.

Murhaloukku on niin sanotusti näytelmä näytelmässä. Aina ei saa selvää, milloin ollaan teatteritodellisuudessa, milloin riitelyn kohteena olevan näytelmän mielikuvitusmaailmassa.

Pakkaan sekoitetaan vielä ylimaallisilla viesteilläkin. Mutta se vain lisää jännitystä.

Tavallaan näytelmä syö itse itseään, kun siinä näyttää olevan liian monta loppua. Vaikka Viherjuuri on muokannut loppukohtauksen toimivammaksi, sitä olisi voinut vieläkin korostaa.

Koomikkona tunnetulta Janne Kyyhkyseltä tarvitaan tässä esityksessä terävien sutkauksien lisäksi fyysistä tarkkuutta ja ketteryyttä. Hän suoriutuu roolissaan hyvin. Tuomas Turkka hänen oppilaanaan ja aloittelevana näytelmäkirjailijana on pahuudessaan ja nokkeluudessaan opettajalleen hyvä vastapari.

Tuuli Anikari menestysdekkaristin vaimona lähtee mukaan miehensä juonitteluihin, mutta tapahtumat saavat hänen hauraan olemuksensa hysterian partaalle. Marjaana Manninen hollantilaisena meediona murtaa suomea hauskasti r-äänettä päristäen ja näyttää tietävän naapureistaan kaiken. Kuka hän oikein on, jää arvoitukseksi.

Vintte Viitanen kalliin lakimiehen roolissa on uskottava. Viitanen on tehnyt myös esityksen vakuuttavien väkivaltakohtausten koreografian.

Mikkelin produktiolla on upeat puitteet. Veli-Matti Itkosen lavastuksen raskaat kalusteet ja kaunis ruskea sävytys näyttävät olevan ristiriidassa verenpunaisen jääkaapin kanssa. Tavallaan se kuitenkin varoittaa vaanivasta vaarasta.

Kirjailijan työhuoneen korkeilla seinillä komeilee asekokoelma, joka kertoo minkä tyyppisiä näytelmiä hän on kirjoittanut. Esillä ovat miekat, tikarit, tapparat ja pistoolit monelta aikakaudelta.

Mari Heinonen on nähnyt paljon vaivaa tarpeiston kanssa.

Lavastusrakennelman keskeinen elementti on porrastaso, joka mahdollistaa esityksen vaikuttavan alun. Siinä dekkaristi seisoo hämyisessä valokeilassa Hans Zimmerin jännitystä syventävän elokuvamusiikin pauhatessa.

Janne Pajarisen valoilla ja Marko Luukkosen ääniefekteillä on tärkeä rooli uhkaavan tunnelman luomisessa. Tarja Kopperin pukusuunnittelussa on viitteitä amerikkalaisen älymystön, gay-yhteisön ja terveysintoilijoiden pukeutumistyyleihin.

Mikään tavallinen meedio ei siis taida olla kyseessä, kun hän ilmaantuu naapuriensa luokse verkkareissa. Marjo-Riikka Romon kampaukset ja naamiointi korostavat henkilöhahmojen olemusta.

Taas kerran oivaltavalla ja huolellisella ammattitaidolla tehty ensi-ilta on lupaava alku nautinnolliselle teatterivuodelle.