Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Diagnoosit määrittävät nykyisin vahvasti arkeamme – "Jokaista ailahdusta ja tuntemusta ei kannata lähteä googlettamaan", neuvoo psykologi Anne Haikola

Jos jokaiselle ailahdukselle ja tuntemukselle hakee selitystä, voi pian unohtua tunne siitä, mikä on normaalia, opastaa psykologi Anne Haikola.

Lehtiartikkelissa nainen avautuu paniikkihäiriöstään, jonka diagnosoiminen pelasti hänen uransa. Toisaalla on samantyyppinen juttu, mutta henkilön diagnoosina on adhd. Moni peilaa kenties jutuissa mainittuja oireita itseensä ja miettii: voisiko tuo diagnoosi selittää myös minun toimintaani?

Saatamme elää jopa historiallista aikaa, jossa diagnoosit määrittävät vahvasti arkeamme: lääkärin vastaanotolle hakeudutaan hyvin arkistenkin asioiden vuoksi, sillä kaikelle kaivataan selitystä ja nimeä.

Psykologi Anne Haikolan mukaan itsetutkiskelu ja itsensä määrittely ovat nyt pinnalla. Trendikästä on niin netin persoonallisuustestien tekeminen kuin esimerkiksi horoskooppien lukeminenkin – kaikki, joka antaa edes näennäisesti välineitä itsensä ymmärtämiseen ja itsetutkiskeluun.

– Oikeastaan yhteiskunnan diagnosoitumisesta voi esittää vain arvauksia. Itse olen pohtinut, että se voi juontaa juurensa yksilökeskeiseen kulttuuriimme; identiteetit eivät tule enää niin valmiina kuin ne ovat joskus menneisyydessä tulleet, jos mietitään vaikkapa uskontoa, asuinpaikkaa, kansalaisuutta, perheen statusta ja niin edelleen, Haikola sanoo.

– Koska ryhmä määrittää ihmistä vähemmän kuin ennen, ihmiset lähtevät rakentamaan omaa identiteettiään yksilökeskeisemmin ja näkevät myös enemmän vaivaa sen eteen. Diagnoosit voivat olla osa tätä itsensä määrittelyn ilmiötä.

Siinä missä aiemmin mediassa puhuttiin medikalisaatiosta, nykyisin puhutaan psykologisaatiosta ja psykiatrisaatiosta.

– Se tarkoittaa sitä, että kansalaiset omaksuvat psykologian ja psykiatrian käsitteitä ja alkavat määritellä niiden kautta itseään ja ihmissuhteitaan. Asiantuntijakieli ikään kuin valjastetaan omaan käyttöön, ja sen avulla laitetaan oma itsensä suurennuslasin alle, Anne Haikola kertoo.

Diagnoosit tarjoavat Haikolan mukaan yksinkertaista tietoja, jotka on helpompi vastaanottaa ja prosessoida kuin se tosiasia, että ihmisyys ja maailma ovat monimutkaisia ja sotkuisia kokonaisuuksia.

Ihmiseen vaikuttavat diagnoosin lisäksi lukuisat muut asiat, kuten geenit, ympäristötekijät, lapsuus, tunteet ja ihmissuhteet.

Anne Haikola

Haikola nostaa esille Lääkärilehdessä (27.4.2022) samaan aiheeseen liittyen nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosolan mainitseman esimerkin, jossa vanhemmat haluaisivat saada lapsensa erikoissairaanhoidon piiriin, koska nämä eivät suostu syömään ruokalajeja, jotka ovat koskettaneet toisiaan lautasella.

– Sellainen voi käsittääkseni olla varsin tavallista tietyssä lapsuudessa, eikä se tarkoita sitä, että kyseessä olisi jokin diagnosoitava asia, Haikola toteaa.

Anne Haikola muistuttaa, että jos jokaiselle tuntemukselle tai mielenliikkeelle yrittää löytää selityksen ja nimilapun, hukkuu helposti tunne siitä, mikä on normaalia: esimerkiksi läheisen kuoleman jälkeen koettu voimakas suru on normaalia, eikä kyseessä ole hoidettavissa oleva häiriö tai sairaus.

– Kaikelle ei tarvitse hakea selitystä, eikä sellaista kaikelle olekaan. Parasta olisikin, jos pystyisimme ymmärtämään elämän erilaisia harmaan sävyjä ja olemaan armollisia erilaisten ailahtelujen suhteen, Haikola sanoo.

Diagnooseja haetaan nykyisin paljon myös verkosta yksittäisten oireiden perusteella, koska tieto on helposti saatavilla lähes missä ja milloin tahansa.

– Verkko on pullollaan tietoa erilaisista ilmiöistä, häiriöistä ja sairauksista. Siitä voi puolestaan tulla harhaluulo, että kun näen kriteerit ja joku niistä täsmää, pystyn nyt diagnosoimaan itseni. Se ei kuitenkaan riitä, vaan diagnoosin tehdäkseen pitää olla lääkäri, Haikola painottaa.

Haikola muistuttaakin yleisestä oireiden googlettamiseen liittyvästä vitsistä.

– Kaikkihan me tiedämme, että laittoipa Googleen minkä tahansa oireen, tuloksena on syöpä. Tämänkään takia ihan jokaista ailahdusta ja kehon tuntemusta ei kannata lähteä googlettamaan. Diagnoosit ovat lopulta kovin epämääräisiä, eikä yksittäinen oire kerro vielä mitään. Vaikka jokin oire täsmäisi, se ei tarkoita, että sinulla olisi jokin diagnoosi.

Diagnoosin saaminen voi toki tuoda myös helpotusta ja auttaa laittamaan palapelin tiettyjä osia paikalleen, eivätkä diagnoosit ole suinkaan turhia. Ne voivat tarjota itseymmärrystä tiettyyn pisteeseen saakka, ja niitä tarvitaan kuntoutumista varten.

– Esimerkiksi kuntoutuspsykoterapiassa on oltava diagnoosi Kelan kuntoutusrahaa varten. Itse hoidossa diagnoosi jää kuitenkin taustalle, ja ihmistä hoidetaan kokonaisuutena, Anne Haikola muistuttaa.

Toisinaan diagnoosista voi olla jopa haittaa; esimerkiksi kroonisen väsymysoireyhtymän osalta on olemassa näyttöä siitä, että diagnoosin saaminen voi huonontaa potilaan ennustetta.

– Diagnoosi voi joskus aiheuttaa nocebo-efektin, eli kielteiset odotukset voimistavat nykyisiä oireita, tai sitten ilmaantuu aivan uusia oireita.

Haikola nostaakin esille myös kriittisen näkökulman siitä, että diagnoosi on lopulta vain ajan ja paikan tuote, joka kertoo siitä, mistä tutkijat ovat kulloinkin kiinnostuneita ja millaisia selitysmalleja he suosivat: Esimerkiksi homoseksuaalisuus listattiin psykiatriseksi sairaudeksi Suomessa vielä vuonna 1981. Näkemys diagnooseista voi siis myös muuttua.

Haikola pohtiikin, pystymmekö enää ymmärtämään ihmisyyttä ilman diagnooseja.

– Ihmiseen vaikuttavat diagnoosin lisäksi lukuisat muut asiat, kuten geenit, ympäristötekijät, lapsuus, tunteet ja ihmissuhteet. Diagnoosi ei ole koskaan koko kuva ihmisestä, eikä se kerro mitään esimerkiksi ihmisen arvomaailmasta, tavoitteista tai elämän tarkoituksesta, Haikola summaa.